Tuhkimo
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Kertoja
Tuhkimo
1. sisarpuoli
2. sisarpuoli
Äitipuoli
Haltiatarkummi
Prinssi
Palvelija
(Tanssiaisväkeä)
(Tuhkimo lakaisee lattiaa keittiössä. Sisarpuolet syövät karkkia ja heittelevät lisää roskia lattialle.)
Kertoja: Olipa kerran tyttö, jota kutsuttiin Tuhkimoksi. Hänen äitinsä oli kuollut, kun hän oli pieni, ja hänen isänsä oli mennyt uudestaan naimisiin. Sitten isäkin oli kuollut, ja tyttö jäi asumaan äitipuolen ja sisarpuoltensa kanssa. Nämä eivät voineet sietää tyttöä ja kohtelivat häntä kuin palvelijaa. Hän sai ryysyjä vaatteikseen, ja koska hänen piti päivittäin hoitaa talon tulisijoja, hänen vaatteensa olivat aina tuhkaiset. Äitipuoli keksikin nimetä hänet Tuhkimoksi. Aikaa myöten ihmiset unohtivat Tuhkimon oikean nimen ja senkin, ettei hän oikeastaan ollut palvelija vaan talon alkuperäinen tytär.
(Äitipuoli tulee innoissaan keittiöön.)
Äitipuoli: Tytöt, tytöt! Kuulin ihania uutisia! Prinssi järjestää tanssiaiset, joissa hän valitsee tulevan puolisonsa! Nyt lähdetään kaikki hankkimaan uusia tanssiaispukuja ompelijalta!
1. sisarpuoli: Oi ei, ihanaa! Minä haluan ainakin sinisen puvun! Ja saanhan minä laittaa ne uudet helmikorvakorut?
2. sisarpuoli: Et kyllä saa, ne ovat minun! Ne sopivat paremmin minun uuteen pukuuni: valkoista tylliä ja pitsisomisteita…
Tuhkimo: Voi, siitä onkin aikaa, kun minulla on ollut tanssiaispuku päälläni! Minä voisin haluta vaikka vaaleanpunaisen puvun, jossa on ruusuja helmassa.
Äitipuoli: Ethän sinä typerys nyt mihinkään tansseihin voi tulla, tuollainen Tuhkimo kun olet. Johan minulle nauraisivat aidan seipäätkin, jos veisin sinut tansseihin. Ehei, sinne menevät vain kauniit ihmiset, kuten minä ja minun ihastuttavat tyttäreni!
1. sisarpuoli: Varmasti prinssi valitsee jommankumman meistä! Sinusta Tuhkimo voi tulla sitten kuninkaanlinnan keittiöpiika, ajatteles, mikä arvonnousu!
2. sisarpuoli: Mennään jo, mitä te nyt enää tuon harakan kanssa höpisette!
(Äitipuoli ja sisarpuolet lähtevät. Tuhkimo lähtee itkien pois.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Viikon kuluttua uudet tanssiaispuvut saapuvat ompelijalta. Sisarpuolet ja äitipuoli valmistautuvat tanssiaisiin. Tuhkimokaan ei voi olla ihastelematta heitä.
(Äitipuoli ja sisarpuolet pyörähtelevät keittiössä ihastellen uusia pukujaan.)
Tuhkimo: Kyllä onkin kauniita pukuja!
1. sisarpuoli: Eikö olekin! Minä haluan kiharat, Tuhkimo. Hae käherrysrauta!
2. sisarpuoli: Ja minä haluan nutturan. Kiirehdi nyt, että pääsemme lähtemään ajoissa!
Äitipuoli: Niin tosiaan, meidän pitää olla siellä ensimmäisten joukoissa, jotta prinssi näkee heti minun lumoavat lapsukaiseni.
(Tuhkimo tekee kampaukset, ja muut lähtevät. Tuhkimo purskahtaa itkuun.)
Tuhkimo: Voi äiti, kuinka minä kaipaankaan sinua ja isää! Kunpa te olisitte täällä ja me olisimme yhdessä menossa tansseihin!
(Tuhkimo kuulee selkänsä takaa äänen ja kääntyy säikähtäen katsomaan.)
Haltiatar: Tyynny toki, lapseni. Etkö sinä muista haltiatarkummiasi? Mikä sinua nyt noin kovasti surettaa?
Tuhkimo (pyyhkien kyyneleitään): Kaikki ovat menneet kuninkaanlinnaan tansseihin. Minä vain olen jäänyt kotiin, kun minulla ei ole pukua eikä äitipuoli halunnut tällaista ryysyläistä mukaansa. Minä olisin niin halunnut nähdä kuninkaanlinnan loiston ja tanssia uudessa hienossa puvussa!
Haltiatar: Lakkaa itkemästä, tyttö! Keksinhän minä tähän hätään jonkin taian. Katsotaanpas… (heilauttaa taikasauvaa) Hupili pupili pups, höpöli pöpöli pöps, suura saara suihkis, tsiippa tsaappa poks!
Kertoja: Samassa Tuhkimon yllä oleva rääsy on kadonnut, ja tilalla on ihana vaaleanpunainen puku. Päässä hänellä on kimalteleva tiaara ja jalassa lasikengät.
Haltiatar: Muistapa tämä, tyttöseni: tämä taika raukeaa keskiyöllä. Kun kello on lyönyt kaksitoista kertaa, vaatteesi muuttuvat taas vanhoiksi.
Tuhkimo: Muistan muistan. Kiitos, kiltti haltiatarkummini!
(Tuhkimo lähtee.)
_ _ _ _ _
(Tuhkimo saapuu tanssiaissaliin.)
Tuhkimo: Ah, en osannut uneksiakaan tällaista loistoa! Kultaa ja kimallusta joka puolella! Missäköhän sisarpuoleni ja äitipuoleni ovat?
Prinssi (Tuhkimon selän takaa): Hyvää iltaa! En mitenkään voinut välttyä huomaamasta teitä, kun saavuitte! Koko salissa ei taatusti ole toista teidän kaltaistanne kaunotarta! Suottehan minulle tämän tanssin?
Tuhkimo: Tietysti, prinssi. Se on minulle suuri kunnia.
(Tanssivat. Muu tanssiaisväki vetäytyy salin reunalle katselemaan.)
1. sisarpuoli: Kukahan tuo ihanan näköinen tyttö on, joka tanssii prinssin kanssa? Hän näyttää etäisesti tutulta.
2. sisarpuoli: Se on varmaan joku rikas aatelisneito. Äiti, miksi et suostunut ostamaan minulle niitä kultakoruja, minä näytän ihan lattealta!
Äitipuoli: Pöh, ei tuo ole mitään teidän rinnallanne. Miksi ihmeessä prinssi hänen kanssaan meni tanssimaan? Hän on taatusti vain joku rikas mutta tyhmä kana, jonka kanssa prinssi tanssii vain velvollisuudesta. On täällä paljon kauniimpiakin tyttöjä, esimerkiksi te. Kyllä tekin kohta saatte vuoronne, ja silloin iskekää kiinni älkääkä päästäkö enää irti!
Kertoja: Mutta ilta kuluu, eikä prinssi suostu enää tanssimaan kenenkään muun kuin Tuhkimon kanssa. Yhtäkkiä kello alkaa lyödä kahtatoista.
Tuhkimo (hätääntyy): Voi ei, minun täytyy nyt mennä, kello lyö kaksitoista.
Prinssi: Älä nyt vielä mene, nythän on vasta puoliyö.
Tuhkimo (kauhuissaan): Ei, ihan totta, minun on pakko mennä, on jo kiire! Hyvästi, prinssi, kiitos tästä illasta. En unohda sitä ikinä!
(Tuhkimo kiirehtii pois. Prinssi juoksee hänen peräänsä, mutta löytää vain lasikengän tieltä. Tuhkimo on kadonnut.)
_ _ _ _ _
(Seuraavana aamuna kotona keittiössä.)
1. sisarpuoli: On se kyllä kumma, kun se tyttö niin vain katosi.
2. sisarpuoli: Kukahan se mahtoi olla? Ilta meni kyllä ihan pilalle, kun prinssi ei suostunut sen jälkeen tanssimaan enää kenenkään kanssa.
(Äitipuoli tulee sisään.)
Äitipuoli: Tytöt, kuulkaa! Prinssi haluaa löytää sen tanssiaisten kaunottaren epätoivoisesti! Siltä tytöltä jäi kenkä linnan portaille, ja nyt prinssi vannoo, ettei nai ketään muuta kuin sen, kenen jalkaan kenkä sopii! Meillä on vielä tilaisuus: te ahdatte sen kengän koipeenne vaikka veri varpaista lentäisi!
(Oveen koputetaan. Äitipuoli menee avaamaan. Kohta hän tulee perässään kuninkaan palvelija, jolla on kenkä mukanaan.)
Palvelija: Hyvää päivää, neidit! Minä olen tullut tuomaan teille kenkää koetettavaksi. Kuninkaallinen määräys on, että kaikki nuoret naiset sovittavat tätä kenkää jalkaansa. Se, kenelle se sopii, saa prinssin ja puoli valtakuntaa. No, kuka on ensimmäinen?
1. sisarpuoli: Minä olen, vaikka turhaa se on, minähän tuo salaperäinen kaunotar olen. (Sovittaa kenkää.) No, mitenkäs se nyt ei mene… kantapää ei sovi…
Palvelija: Tämä näyttää selvältä. Seuraava!
2. sisarpuoli: No, minullehan se tietysti menee, minä olen muutenkin sirompi kuin sinä, senkin ankka. Tänne se kenkä! (Sovittaa kenkää.) Ei, ei mene, varpaista puristaa…
Palvelija: Tässä talossa on kuulemma kolmaskin nuori nainen. Hänen on myös koetettava kenkää.
Äitipuoli (mulkoillen vihaisesti tyttäriään): Ei meillä ole enempää tyttöjä… ai, te tarkoitattekin Tuhkimoa! Mutta hän ei kyllä ollut tansseissa, eikä sellainen ryysyläinen mihinkään kuninkaanlinnaan olisi päässytkään. Ei hänen mitään kenkää tarvitse sovittaa.
Palvelija: Käsky on, että kaikki sovittavat kenkää. Menetän pääni, jos jätän yhdenkin tytön väliin. Kutsukaa tyttö tänne!
Äitipuoli (karjaisee tuohtuneena): Tuhkimo tänne, heti!
(Tuhkimo saapuu. Palvelija ojentaa kengän irvistäen likaiselle tytölle.)
Palvelija: Olkaa hyvä, mutta älkää likastako kenkää. Se on mittaamattoman arvokas.
(Tuhkimo sovittaa kenkää, ja se sopii. Kaikki ällistyvät.)
Tuhkimo: Niin, minä olin tansseissa. Hyvä haltiatarkummini taikoi minulle juhlamekon, jotta minäkin pääsisin mukaan. Se oli elämäni ihanin ilta! Ja prinssi oli niin hurmaava!
Palvelija: Tulkaahan sitten, prinssi odottaa teitä. Ja muhkea bonus minua. Haluatteko ottaa perheenne mukaan linnaan?
(Tuhkimo katsoo pitkään sisarpuoliaan ja äitipuoliaan. Nämä nyökyttelevät innokkaasti Tuhkimolle.)
Tuhkimo: En taida ottaa. Eivät he sitä paitsi edes ehtisi tulla. Jonkunhan täytyy sytyttää takkaan tuli, lakaista lattia ja tehdä päivällinen. Hyvästi, äitipuoli. Hyvästi sisarpuolet. Voikaa hyvin.
(Tuhkimo ja palvelija menevät.)
Äitipuoli (vihaisena): Senkin kiittämätön kakara!
Kertoja: Niin prinssi sai haluamansa puolison, ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
lauantai 21. maaliskuuta 2009
PUNAHILKKA
Punahilkka
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Kertoja
Punahilkka
Äiti
Isoäiti
Susi
Metsästäjä
Kertoja: Olipa kerran tyttö, jota kutsuttiin Punahilkaksi. Hänen äitinsä oli tehnyt hänelle punaisen päähineen, ja tyttö piti siitä niin kovasti, että piti sitä aina päässään. Punahilkka oli hyvin kiltti tyttö. Hän astui yhdessä äitinsä kanssa metsän laidassa. Kaukana metsän keskellä asui Punahilkan isoäiti.
(Äiti valmistelee koria keittiössä.)
Äiti: Punahilkka! Tulepas tänne!
Punahilkka (tulee juosten sisään): Niin äiti?
Äiti: Käy viemässä tämä kori isoäidille. Hän on sairaana vieläkin eikä varmaankaan ole jaksanut nousta tekemään ruokaa. Tässä on hänelle vähän evästä.
Punahilkka: Selvä on, äiti. Saanko jäädä sinne yöksi?
Äiti: On parempi, että tulet illaksi kotiin, jotta isoäiti saa levätä. Muistathan tien isoäidin luo?
Punahilkka: Muistan kyllä, pitää vain seurata polkua koko ajan eikä saa poiketa polulta.
Äiti: Juuri niin. Jos poikkeat polulta, et ehkä enää löydä sitä uudelleen ja eksyt metsään. Äläkä puhu ventovieraiden kanssa!
Punahilkka: En puhu. Hei sitten!
_ _ _ _ _
Kertoja: Pikku Punahilkka lähtee taivaltamaan kohti isoäidin mökkiä. Päivä on kaunis ja Punahilkka hyppelee iloissaan eteenpäin. Yhtäkkiä puun takaa hyökkää…
Punahilkka (kiljaisee): Susi!
Susi (huuliaan lipoen): Kas kas, pieni tyttö. Mitä sinulla on korissasi?
Punahilkka: En minä kerro. Äiti on kieltänyt puhumasta vieraille.
Susi: Mutta sepä on viisas neuvo. Hyvää päivää, nimeni on Susi Hukka.
Punahilkka: Minä olen Punahilkka.
Susi: No niin, nyt emme ole enää vieraita. Minne olet matkalla, Punahilkka?
Punahilkka: Minä menen tapaamaan isoäitiä. Hän on vähän sairaana, ja minä vien hänelle ruokaa.
Susi: Missä sinun isoäitisi oikein asuu?
Punahilkka: Hän asuu metsän keskellä olevassa tuvassa. Pitää vain seurata tätä polkua perille asti.
Susi: Vai niin, vai niin… Mutta ajattelepas, Punahilkka, miten isoäitisi ilahtuisi noista kauniista kukista tuolla. Mitäs jos poimisit niitä oikein ison kimpullisen. Kyllä isoäiti tervehtyisi saman tien, kun saisi katsella noin kauniita kukkia!
Punahilkka: Voi, niin varmaan parantuisikin! Ne ovat kyllä tosi kauniita. Kiitos neuvosta, kiltti herra Hukka! Minäpä poimin isoäidille oikein ison kimpun!
Susi (höröttäen viekkaasti): Teepä se, pikku namupala…
Kertoja: Punahilkka poimii kukkia, mutta aina kun hän on poiminut yhden kauniin kukan, hän näkee toisen vielä kauniimman vähän edempänä. Vasta kun kori on jo puolillaan kukkia, hän huomaa joutuneensa harhaan polulta. Sillä välin susi juoksee isoäidin talolle. Suden päässä on kehkeytynyt viekas suunnitelma.
_ _ _ _ _
(Isoäiti makaa vuoteessaan torkkuen myssy päässään peitto vedettynä leukaan asti. Susi koputtaa oveen.)
Isoäiti (voipuneella äänellä): Sinäkö se olet, pikku Punahilkka?
Susi (kimittäen): Juu, minä se olen, isoäiti.
Isoäiti: Avain on siinä kukkaruukussa oven pielessä. Tule sisään, kultaseni.
Susi: Selvä on, isoäiti.
(Susi tulee sisään, astelee sängyn luo ja ahmaisee isoäidin kitaansa. Sitten hän laittaa myssyn päähänsä ja asettuu peiton alle.)
Kertoja: Punahilkka on löytänyt takaisin polulle pitkän etsimisen jälkeen. Vihdoin hän saapuu isoäidin ovelle.
(Punahilkka koputtaa oveen.)
Punahilkka: Isoäiti, oletko hereillä? Se olen minä, Punahilkka.
Susi (käheästi): Tule sisään vain.
(Punahilkka tulee sisään ja astelee sängyn luo.)
Punahilkka: Hei isoäiti! Minä toin sinulle vähän ruokaa, ja katso, kuinka ihania kukkia minä sinulle poimin! Minä kyllä meinasin ihan eksyä metsään näitä poimiessani.
Susi: Voi sentään, eksyminen käy niin helposti. Mutta ovatpa ne tosiaan kauniita. Laita ne sinne pöydälle ja tule istumaan tähän sängynlaidalle, kultaseni.
Punahilkka: Voi isoäiti, näytätpä sinä omituiselta. Miksi sinulla on noin isot korvat?
Susi: Jotta kuulisin sinun heleän äänesi paremmin, kultaseni.
Punahilkka: Mutta miksi sinulla on noin isot silmät, isoäiti?
Susi: Jotta näkisin sinun kauniit kasvosi paremmin, pikku mussukkani.
Punahilkka: Isoäiti, miksi sinulla on noin isot hampaat?
Susi (hyökäten Punahilkan kimppuun): Jotta voisin syödä sinut paremmin!
(Susi ahmaisee Punahilkan ja käy takaisin nukkumaan maha täynnä. Pian se alkaa kuorsata kovaan ääneen.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Mökin ohi kulkee metsästäjä. Hän kuulee ulos asti kuorsaamisen ja ajattelee, että nyt ei vanhalla rouvalla ole kaikki hyvin. Hän kurkistaa varovasti ikkunasta.
Metsästäjä: Hyvänen aika, sängyssähän kuorsaa susi! Se on varmaan syönyt muorin. Nyt on pantava toimeksi ja nopeasti.
(Metsästäjä hiipii sisälle ja kolauttaa suden tainnoksiin. Sitten hän leikkaa puukolla suden mahan auki. Sieltä kömpii esiin Punahilkka.)
Punahilkka: Kiitos, kiltti herra! Susi söi minut, ja siellä mahassa on vielä isoäitikin.
(Metsästäjä auttaa isoäidinkin ulos.)
Isoäiti: Oi voi, susi ihan yllätti minut. Luulin sitä sinuksi, lapsikulta! Mutta nyt me pelastuimme, kiitos metsästäjän.
Metsästäjä: Vaara ei ole vielä ohi. Mennään hakemaan pihasta isoja kiviä!
(Metsästäjä, isoäiti ja Punahilkka hakevat pihalta isoja kiviä ja tuovat ne sisään.)
Metsästäjä: No niin, nyt tungetaan kivet suden vatsaan, ennen kuin se herää.
Isoäiti: Otapas Punahilkka tuolta laatikosta neula ja lankaa.
(Punahilkka ompelee suden mahan kiinni. Sitten kaikki kolme menevät piiloon odottamaan suden heräämistä.)
Susi (nousee venytellen): Hohhoijaa, kun minä nukuin makeasti. Mutta kylläpä päätäni kivistää, ja mahakin on arka. Taisi se vanha akka olla liian sitkeää lihaa jo.
(Susi hoipertelee pois.)
Kertoja: Sudesta ei sen koommin kuultu. Ehkä kivet painoivat sen mahassa niin, että se putosi jokeen ja hukkui. Ainakaan pikku Punahilkka ei enää koskaan törmännyt Susi Hukkaan matkalla isoäidin luo.
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Kertoja
Punahilkka
Äiti
Isoäiti
Susi
Metsästäjä
Kertoja: Olipa kerran tyttö, jota kutsuttiin Punahilkaksi. Hänen äitinsä oli tehnyt hänelle punaisen päähineen, ja tyttö piti siitä niin kovasti, että piti sitä aina päässään. Punahilkka oli hyvin kiltti tyttö. Hän astui yhdessä äitinsä kanssa metsän laidassa. Kaukana metsän keskellä asui Punahilkan isoäiti.
(Äiti valmistelee koria keittiössä.)
Äiti: Punahilkka! Tulepas tänne!
Punahilkka (tulee juosten sisään): Niin äiti?
Äiti: Käy viemässä tämä kori isoäidille. Hän on sairaana vieläkin eikä varmaankaan ole jaksanut nousta tekemään ruokaa. Tässä on hänelle vähän evästä.
Punahilkka: Selvä on, äiti. Saanko jäädä sinne yöksi?
Äiti: On parempi, että tulet illaksi kotiin, jotta isoäiti saa levätä. Muistathan tien isoäidin luo?
Punahilkka: Muistan kyllä, pitää vain seurata polkua koko ajan eikä saa poiketa polulta.
Äiti: Juuri niin. Jos poikkeat polulta, et ehkä enää löydä sitä uudelleen ja eksyt metsään. Äläkä puhu ventovieraiden kanssa!
Punahilkka: En puhu. Hei sitten!
_ _ _ _ _
Kertoja: Pikku Punahilkka lähtee taivaltamaan kohti isoäidin mökkiä. Päivä on kaunis ja Punahilkka hyppelee iloissaan eteenpäin. Yhtäkkiä puun takaa hyökkää…
Punahilkka (kiljaisee): Susi!
Susi (huuliaan lipoen): Kas kas, pieni tyttö. Mitä sinulla on korissasi?
Punahilkka: En minä kerro. Äiti on kieltänyt puhumasta vieraille.
Susi: Mutta sepä on viisas neuvo. Hyvää päivää, nimeni on Susi Hukka.
Punahilkka: Minä olen Punahilkka.
Susi: No niin, nyt emme ole enää vieraita. Minne olet matkalla, Punahilkka?
Punahilkka: Minä menen tapaamaan isoäitiä. Hän on vähän sairaana, ja minä vien hänelle ruokaa.
Susi: Missä sinun isoäitisi oikein asuu?
Punahilkka: Hän asuu metsän keskellä olevassa tuvassa. Pitää vain seurata tätä polkua perille asti.
Susi: Vai niin, vai niin… Mutta ajattelepas, Punahilkka, miten isoäitisi ilahtuisi noista kauniista kukista tuolla. Mitäs jos poimisit niitä oikein ison kimpullisen. Kyllä isoäiti tervehtyisi saman tien, kun saisi katsella noin kauniita kukkia!
Punahilkka: Voi, niin varmaan parantuisikin! Ne ovat kyllä tosi kauniita. Kiitos neuvosta, kiltti herra Hukka! Minäpä poimin isoäidille oikein ison kimpun!
Susi (höröttäen viekkaasti): Teepä se, pikku namupala…
Kertoja: Punahilkka poimii kukkia, mutta aina kun hän on poiminut yhden kauniin kukan, hän näkee toisen vielä kauniimman vähän edempänä. Vasta kun kori on jo puolillaan kukkia, hän huomaa joutuneensa harhaan polulta. Sillä välin susi juoksee isoäidin talolle. Suden päässä on kehkeytynyt viekas suunnitelma.
_ _ _ _ _
(Isoäiti makaa vuoteessaan torkkuen myssy päässään peitto vedettynä leukaan asti. Susi koputtaa oveen.)
Isoäiti (voipuneella äänellä): Sinäkö se olet, pikku Punahilkka?
Susi (kimittäen): Juu, minä se olen, isoäiti.
Isoäiti: Avain on siinä kukkaruukussa oven pielessä. Tule sisään, kultaseni.
Susi: Selvä on, isoäiti.
(Susi tulee sisään, astelee sängyn luo ja ahmaisee isoäidin kitaansa. Sitten hän laittaa myssyn päähänsä ja asettuu peiton alle.)
Kertoja: Punahilkka on löytänyt takaisin polulle pitkän etsimisen jälkeen. Vihdoin hän saapuu isoäidin ovelle.
(Punahilkka koputtaa oveen.)
Punahilkka: Isoäiti, oletko hereillä? Se olen minä, Punahilkka.
Susi (käheästi): Tule sisään vain.
(Punahilkka tulee sisään ja astelee sängyn luo.)
Punahilkka: Hei isoäiti! Minä toin sinulle vähän ruokaa, ja katso, kuinka ihania kukkia minä sinulle poimin! Minä kyllä meinasin ihan eksyä metsään näitä poimiessani.
Susi: Voi sentään, eksyminen käy niin helposti. Mutta ovatpa ne tosiaan kauniita. Laita ne sinne pöydälle ja tule istumaan tähän sängynlaidalle, kultaseni.
Punahilkka: Voi isoäiti, näytätpä sinä omituiselta. Miksi sinulla on noin isot korvat?
Susi: Jotta kuulisin sinun heleän äänesi paremmin, kultaseni.
Punahilkka: Mutta miksi sinulla on noin isot silmät, isoäiti?
Susi: Jotta näkisin sinun kauniit kasvosi paremmin, pikku mussukkani.
Punahilkka: Isoäiti, miksi sinulla on noin isot hampaat?
Susi (hyökäten Punahilkan kimppuun): Jotta voisin syödä sinut paremmin!
(Susi ahmaisee Punahilkan ja käy takaisin nukkumaan maha täynnä. Pian se alkaa kuorsata kovaan ääneen.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Mökin ohi kulkee metsästäjä. Hän kuulee ulos asti kuorsaamisen ja ajattelee, että nyt ei vanhalla rouvalla ole kaikki hyvin. Hän kurkistaa varovasti ikkunasta.
Metsästäjä: Hyvänen aika, sängyssähän kuorsaa susi! Se on varmaan syönyt muorin. Nyt on pantava toimeksi ja nopeasti.
(Metsästäjä hiipii sisälle ja kolauttaa suden tainnoksiin. Sitten hän leikkaa puukolla suden mahan auki. Sieltä kömpii esiin Punahilkka.)
Punahilkka: Kiitos, kiltti herra! Susi söi minut, ja siellä mahassa on vielä isoäitikin.
(Metsästäjä auttaa isoäidinkin ulos.)
Isoäiti: Oi voi, susi ihan yllätti minut. Luulin sitä sinuksi, lapsikulta! Mutta nyt me pelastuimme, kiitos metsästäjän.
Metsästäjä: Vaara ei ole vielä ohi. Mennään hakemaan pihasta isoja kiviä!
(Metsästäjä, isoäiti ja Punahilkka hakevat pihalta isoja kiviä ja tuovat ne sisään.)
Metsästäjä: No niin, nyt tungetaan kivet suden vatsaan, ennen kuin se herää.
Isoäiti: Otapas Punahilkka tuolta laatikosta neula ja lankaa.
(Punahilkka ompelee suden mahan kiinni. Sitten kaikki kolme menevät piiloon odottamaan suden heräämistä.)
Susi (nousee venytellen): Hohhoijaa, kun minä nukuin makeasti. Mutta kylläpä päätäni kivistää, ja mahakin on arka. Taisi se vanha akka olla liian sitkeää lihaa jo.
(Susi hoipertelee pois.)
Kertoja: Sudesta ei sen koommin kuultu. Ehkä kivet painoivat sen mahassa niin, että se putosi jokeen ja hukkui. Ainakaan pikku Punahilkka ei enää koskaan törmännyt Susi Hukkaan matkalla isoäidin luo.
HANNU JA KERTTU
Hannu ja Kerttu
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Hannu
Kerttu
Isä
Äiti
Noita
(Kotona isä ja äiti keskustelevat suruissaan. Hannu ja Kerttu kuuntelevat sattumalta ikkunan luona.)
Isä: Pelkäänpä, rakkaani, ettei meillä ole enää varaa ruokkia lapsiamme.
Äiti (nyyhkyttäen): Voi ei, en kestä sitä!
Isä (huokaisten raskaasti): Kyllä se niin on. Meidän on luovuttava lapsistamme.
Äiti: Vie heidät metsään ja jätä sinne. Ehkä he selviytyvät marjoilla kesän yli, kunnes saamme taas satoa.
Isä: Hyvä on. Minä vien heidät jo tänä iltana.
(Kerttu purskahtaa itkemään ikkunan takana.)
Hannu: Älä sure, siskoni. Minäpä tiedän keinon, jolla löydämme takaisin kotiin.
(Hannu alkaa kerätä valkoisia kiviä.)
Isä: Hannu ja Kerttu! Missä te olette? Mennäänpä metsäretkelle, poimitaan äidille vähän valkovuokkoja.
(Lähtevät metsään. Hannu tiputtelee kiviä matkan varrelle. Metsässä isä osoittaa lapsille kukkia maassa ja hiippailee pois. Lapset alkavat poimia kukkia.)
Kerttu: Voi Hannu, isä ei ole enää täällä. Mitä me nyt teemme? Emme ikinä löydä kotiin!
Hannu: Kuulehan, Kerttu! Minähän sanoin, että hommaan meidät kotiin täältä, ja niin minä aion tehdä. Minä ripottelin matkan varrelle valkoisia kiviä. Kun seuraamme niitä, löydämme kotiin.
(Lapset alkavat etsiä valkoisia kiviä ja löytävät lopulta kotiin. Äiti ryntää halaamaan heitä.)
Kerttu: Äiti, tässä on sinulle kukkia!
Äiti: Rakkaat lapseni! Luulin jo, etten enää ikinä näkisi teitä!
Kerttu: Mutta miksi ihmeessä niin luulit, äiti?
Äiti: No kun isä tuli yksin kotiin… ajattelin, että olette ehkä eksyneet metsään.
Kerttu: Emme me eksyneet. Hannu oli merkinnyt tien valkoisilla kivillä. Katso, niitä on näin paljon, taskut ihan täynnä!
Hannu (suhahtaen): Kerttu! Ole hiljaa!
Isä: Vai niin sinä Hannu teit! Annapas tänne ne kivet. Ja nyt nukkumaan. (Lapset menevät.) Kuulehan, vaimoni, minun on vietävä heidät aamulla uudelleen metsään.
Äiti: Minä tiedän. Voi, kuinka sydämeni onkaan raskas.
(Menevät nukkumaan.)
_ _ _ _ _
(Aamulla kaikki heräävät ja syövät aamupuuroa.)
Isä: No niin, lapset. Lähdetään taas metsään. Äiti tarvitsee kanervaa ja sammalta lankojen värjäämiseen.
Kerttu (Hannulle): Emme ehdi mitenkään kerätä uusia kiviä. Mitä me nyt teemme?
Hannu: Otetaan tästä leivät ja murustellaan niitä matkan varrelle.
(Ottavat leivät. Lähtevät matkaan. Lapset murustavat leipää matkalle. Isä näyttää sammalia ja lasten kääntyessä lähtee taas hiljaa pois.)
Hannu: No niin, Kerttu. Nyt meidän tarvitsee vain etsiä leivänmurusia.
Kerttu: Selvä. Tuolla on yksi.
Hannu: Ja tuolla toinen.
Kerttu: Missä niitä sitten on? En näe enää yhtään.
Hannu: Voi ei, katso, lintu nokkii murut pois! Nyt emme pysty löytämään tietä kotiin!
(Itkevät hetken.)
Kerttu: Ei kai meidän auta muu kuin yrittää löytää tie omin päin. Mihin suuntaan lähdemme, veli?
Hannu: Lähdetään tänne. Luulen, että koti on täälläpäin.
Kerttu: Mutta minä luulen, että se on tuolla.
Hannu: Höh, eipä ole. Tuolla se on, usko minua, minä olen vanhempi.
Kerttu: Hyvä on.
(Lähtevät kodista poispäin.)
_ _ _ _ _
(Lapset kulkevat hitaasti ja väsyneesti.)
Kerttu: Hannu, minä en jaksa enää kauan. Me olemme kulkeneet tuntikausia. Minulla on kamala nälkä.
Hannu: Niin minullakin. Minä luulen kuulevani solinaa. Varmaan tuon mutkan jälkeen on puro. Mennään sinne juomaan ja levähtämään.
(Kiertävät mutkan ja näkevät noidan talon.)
Kerttu: Katso, Hannu, kuinka omituinen talo! Sehän on tehty herkuista! Minäpä maistan tuota makkaraa tuossa ikkunanpielessä.
Hannu: Ja minä isken hampaani tuohon juustokimpaleeseen tuossa nurkassa!
(Ahmivat ja herkuttelevat onnellisen näköisenä. Noita saapuu pihalle.)
Noita (kirkuu kiukkuisesti): Mitä te teette? Millä oikeudella te syötte minun taloani? MINUN! Tätä te saatte vielä katua!
(Noita ottaa heidät kiinni ja vie taloonsa. Noita sulkee Hannun häkkiin ja sitoo Kertun käteen köyden.)
Noita: Tuossa on luuta, alahan siivota. (Kerttu alkaa luutia lattiaa.) Herkkuja te saatte kohta mahan täydeltä. Sitten kun olette pulskia pikku palleroita, pääsette kylpemään. Nimittäin keittopataan!
Kerttu: Aiotko sinä syödä meidät?
Noita (käkättäen): Tietysti aion. Mikään ei voita rasvaista mukulasoppaa! Mutta vielä te olette liian laihoja. Taidanpa kutsua muitakin sopalle, pikkulasten reisiluista maksetaan hyvät rahat.
(Noita ottaa esiin arkkunsa.)
Noita: Sitten kun on syöty, sinä saat kiillottaa kultarahani.
(Kerttu siivoaa loppuun ja antaa luudan takaisin.)
Noita: Ja nyt sinun pitää laittaa uuniin lisää puita. Valkea alkaa muuten hiipua, ja täytyy tehdä kunnon ruokaa, jotta te lihotte oikein lihaviksi.
Kerttu (yrittää muka avata uunin luukkua): En minä saa uunin luukkua auki itse.
Noita: Höh, näin se avataan.
(Kerttu puskee noidan uuniin ja sulkee luukun. Noita kiljuu uunissa. Sitten ääni vaimenee.)
Hannu: Tule auttamaan minut pois täältä, Kerttu.
Kerttu: Tulen tulen. Ja sitten otamme koko kulta-aarteen mukaan ja viemme sen kotiin.
(Kerttu päästää Hannun irti. He ottavat aarteen mukaan ja lähtevät pois.)
_ _ _ _ _
(Kotona äiti ja isä istuvat itkemässä.)
Äiti: Ei meidän olisi pitänyt tehdä sitä!
Isä: Ei niin. Kyllä me olisimme jotenkin pärjänneet. Mutta nyt emme enää ikinä näe lapsiamme. Voi meitä kurjia, kun teimme sellaisen teon.
(Lapset tulevat sisään kantaen arkkua.)
Kerttu: Äiti, isä, me tulimme kotiin.
Hannu: Ja meillä on aarre!
Äiti (halaa Kerttua): Voi rakas tyttäreni, te olette meidän kallein aarteemme!
Isä: Antakaa anteeksi, lapset. Emme enää koskaan luovu teistä.
Hannu: Ei se mitään, isä. Mehän selvisimme takaisin kotiin.
Isä (taputtaa Hannua selkään): Eikä teidän enää ikinä tarvitse pelätä, että me hylkäisimme teidät metsään!
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Hannu
Kerttu
Isä
Äiti
Noita
(Kotona isä ja äiti keskustelevat suruissaan. Hannu ja Kerttu kuuntelevat sattumalta ikkunan luona.)
Isä: Pelkäänpä, rakkaani, ettei meillä ole enää varaa ruokkia lapsiamme.
Äiti (nyyhkyttäen): Voi ei, en kestä sitä!
Isä (huokaisten raskaasti): Kyllä se niin on. Meidän on luovuttava lapsistamme.
Äiti: Vie heidät metsään ja jätä sinne. Ehkä he selviytyvät marjoilla kesän yli, kunnes saamme taas satoa.
Isä: Hyvä on. Minä vien heidät jo tänä iltana.
(Kerttu purskahtaa itkemään ikkunan takana.)
Hannu: Älä sure, siskoni. Minäpä tiedän keinon, jolla löydämme takaisin kotiin.
(Hannu alkaa kerätä valkoisia kiviä.)
Isä: Hannu ja Kerttu! Missä te olette? Mennäänpä metsäretkelle, poimitaan äidille vähän valkovuokkoja.
(Lähtevät metsään. Hannu tiputtelee kiviä matkan varrelle. Metsässä isä osoittaa lapsille kukkia maassa ja hiippailee pois. Lapset alkavat poimia kukkia.)
Kerttu: Voi Hannu, isä ei ole enää täällä. Mitä me nyt teemme? Emme ikinä löydä kotiin!
Hannu: Kuulehan, Kerttu! Minähän sanoin, että hommaan meidät kotiin täältä, ja niin minä aion tehdä. Minä ripottelin matkan varrelle valkoisia kiviä. Kun seuraamme niitä, löydämme kotiin.
(Lapset alkavat etsiä valkoisia kiviä ja löytävät lopulta kotiin. Äiti ryntää halaamaan heitä.)
Kerttu: Äiti, tässä on sinulle kukkia!
Äiti: Rakkaat lapseni! Luulin jo, etten enää ikinä näkisi teitä!
Kerttu: Mutta miksi ihmeessä niin luulit, äiti?
Äiti: No kun isä tuli yksin kotiin… ajattelin, että olette ehkä eksyneet metsään.
Kerttu: Emme me eksyneet. Hannu oli merkinnyt tien valkoisilla kivillä. Katso, niitä on näin paljon, taskut ihan täynnä!
Hannu (suhahtaen): Kerttu! Ole hiljaa!
Isä: Vai niin sinä Hannu teit! Annapas tänne ne kivet. Ja nyt nukkumaan. (Lapset menevät.) Kuulehan, vaimoni, minun on vietävä heidät aamulla uudelleen metsään.
Äiti: Minä tiedän. Voi, kuinka sydämeni onkaan raskas.
(Menevät nukkumaan.)
_ _ _ _ _
(Aamulla kaikki heräävät ja syövät aamupuuroa.)
Isä: No niin, lapset. Lähdetään taas metsään. Äiti tarvitsee kanervaa ja sammalta lankojen värjäämiseen.
Kerttu (Hannulle): Emme ehdi mitenkään kerätä uusia kiviä. Mitä me nyt teemme?
Hannu: Otetaan tästä leivät ja murustellaan niitä matkan varrelle.
(Ottavat leivät. Lähtevät matkaan. Lapset murustavat leipää matkalle. Isä näyttää sammalia ja lasten kääntyessä lähtee taas hiljaa pois.)
Hannu: No niin, Kerttu. Nyt meidän tarvitsee vain etsiä leivänmurusia.
Kerttu: Selvä. Tuolla on yksi.
Hannu: Ja tuolla toinen.
Kerttu: Missä niitä sitten on? En näe enää yhtään.
Hannu: Voi ei, katso, lintu nokkii murut pois! Nyt emme pysty löytämään tietä kotiin!
(Itkevät hetken.)
Kerttu: Ei kai meidän auta muu kuin yrittää löytää tie omin päin. Mihin suuntaan lähdemme, veli?
Hannu: Lähdetään tänne. Luulen, että koti on täälläpäin.
Kerttu: Mutta minä luulen, että se on tuolla.
Hannu: Höh, eipä ole. Tuolla se on, usko minua, minä olen vanhempi.
Kerttu: Hyvä on.
(Lähtevät kodista poispäin.)
_ _ _ _ _
(Lapset kulkevat hitaasti ja väsyneesti.)
Kerttu: Hannu, minä en jaksa enää kauan. Me olemme kulkeneet tuntikausia. Minulla on kamala nälkä.
Hannu: Niin minullakin. Minä luulen kuulevani solinaa. Varmaan tuon mutkan jälkeen on puro. Mennään sinne juomaan ja levähtämään.
(Kiertävät mutkan ja näkevät noidan talon.)
Kerttu: Katso, Hannu, kuinka omituinen talo! Sehän on tehty herkuista! Minäpä maistan tuota makkaraa tuossa ikkunanpielessä.
Hannu: Ja minä isken hampaani tuohon juustokimpaleeseen tuossa nurkassa!
(Ahmivat ja herkuttelevat onnellisen näköisenä. Noita saapuu pihalle.)
Noita (kirkuu kiukkuisesti): Mitä te teette? Millä oikeudella te syötte minun taloani? MINUN! Tätä te saatte vielä katua!
(Noita ottaa heidät kiinni ja vie taloonsa. Noita sulkee Hannun häkkiin ja sitoo Kertun käteen köyden.)
Noita: Tuossa on luuta, alahan siivota. (Kerttu alkaa luutia lattiaa.) Herkkuja te saatte kohta mahan täydeltä. Sitten kun olette pulskia pikku palleroita, pääsette kylpemään. Nimittäin keittopataan!
Kerttu: Aiotko sinä syödä meidät?
Noita (käkättäen): Tietysti aion. Mikään ei voita rasvaista mukulasoppaa! Mutta vielä te olette liian laihoja. Taidanpa kutsua muitakin sopalle, pikkulasten reisiluista maksetaan hyvät rahat.
(Noita ottaa esiin arkkunsa.)
Noita: Sitten kun on syöty, sinä saat kiillottaa kultarahani.
(Kerttu siivoaa loppuun ja antaa luudan takaisin.)
Noita: Ja nyt sinun pitää laittaa uuniin lisää puita. Valkea alkaa muuten hiipua, ja täytyy tehdä kunnon ruokaa, jotta te lihotte oikein lihaviksi.
Kerttu (yrittää muka avata uunin luukkua): En minä saa uunin luukkua auki itse.
Noita: Höh, näin se avataan.
(Kerttu puskee noidan uuniin ja sulkee luukun. Noita kiljuu uunissa. Sitten ääni vaimenee.)
Hannu: Tule auttamaan minut pois täältä, Kerttu.
Kerttu: Tulen tulen. Ja sitten otamme koko kulta-aarteen mukaan ja viemme sen kotiin.
(Kerttu päästää Hannun irti. He ottavat aarteen mukaan ja lähtevät pois.)
_ _ _ _ _
(Kotona äiti ja isä istuvat itkemässä.)
Äiti: Ei meidän olisi pitänyt tehdä sitä!
Isä: Ei niin. Kyllä me olisimme jotenkin pärjänneet. Mutta nyt emme enää ikinä näe lapsiamme. Voi meitä kurjia, kun teimme sellaisen teon.
(Lapset tulevat sisään kantaen arkkua.)
Kerttu: Äiti, isä, me tulimme kotiin.
Hannu: Ja meillä on aarre!
Äiti (halaa Kerttua): Voi rakas tyttäreni, te olette meidän kallein aarteemme!
Isä: Antakaa anteeksi, lapset. Emme enää koskaan luovu teistä.
Hannu: Ei se mitään, isä. Mehän selvisimme takaisin kotiin.
Isä (taputtaa Hannua selkään): Eikä teidän enää ikinä tarvitse pelätä, että me hylkäisimme teidät metsään!
ROUVA HOLLE
Rouva Holle
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Äiti
Rouva Holle
Ulla
Alla
Omenapuu
Leivät
Kääpiö
(Ulla ja Alla ovat kotona. Ulla kutoo, Alla loikoilee. Äiti tulee huoneeseen.)
Äiti: Alla, jos et tee mitään, niin tulepas auttamaan minua ruuanlaitossa.
Alla: En minä nyt jouda. Minä lepään.
Ulla: Äitikulta, minä tulen.
(Äiti ja Ulla lähtevät. Hetken kuluttua Ulla palaa harjan kanssa ja alkaa lakaista.)
Ulla: Saisit sinäkin joskus jotain tehdä. Äitiparalla on niin paljon työtä, että meidän pitää auttaa häntä.
Alla: No en minä nyt ainakaan ruokaa aio tehdä. Sipulia kuoriessakin alkaa vesi valua silmistä, ja sitten koko naama on ihan punainen.
Ulla: Voisithan sinä auttaa minua nyt siivoamaan.
Alla (ylimielisesti): Ulla-kulta, siivoa sinä vain. Minä en rakkoja käsiini halua.
Ulla: Mutta pitäähän täällä siivotakin välillä, eikä äiti ehdi tehdä kaikkea.
Alla: Palkatkoon palvelijan. Minä en jouda.
Ulla: Ei meillä sellaiseen ole varaa. Ja etkö sinä ole kuullut sitä sanontaa, että “ahkeruus tytön kaunistaa“?
Alla: Rakot ja punainen naama eivät kaunista ketään. Taidan tästä mennä laittamaan vähän ryppyvoidetta ja ottaa sitten kauneusunet.
(Alla lähtee pois. Äiti tulee sisään.)
Äiti: Voisitko sinä, Ulla-kiltti, käydä hakemassa kaivosta vähän vettä?
Ulla: Tottakai, äiti.
(Ulla jättää harjan ja menee ulos. Hän kumartuu kaivon ylle.)
Ulla: Mikäs tuolla kaivossa oikein läikähtelee? Ihan kuin siellä olisi valoa kaivon pohjalla…
(Kumartuu katsomaan kaivoon ja putoaa sinne. Herää hetken kuluttua.)
Ulla: Hyvänen aika, miten minä tänne jouduin? Missä on kaivo, missä koti ja äiti? (Katselee ympärilleen.) Onpa tämä omituista.
(Lähtee kävelemään ja tulee omenapuun luo.)
Omenapuu: Tyttö, hei, sinä siinä!
Ulla (itsekseen): Kummallista, ihan kuin tuo omenapuu puhuisi minulle!
Omenapuu: Tyttö kiltti, ravista minua! Omenani ovat jo ihan kypsiä. Oksani eivät enää kestä kauan niiden painoa.
Ulla: Tokihan minä sen voin tehdä.
(Ulla ravistaa puuta, omenat putoilevat. Hän kerää ne koriin ja jatkaa matkaa. Vastaan tulee iso uuni.)
Uuni: Tyttö, pysähdy!
Ulla (itsekseen): Merkillistä, ihan kuin ääni tulisi tuosta uunista.
Uuni: Voisitko sinä ottaa leipäni ulos? Ne ovat jo tarpeeksi paistuneita. Kohta ne jo palavat!
Ulla: Voinhan minä sen tehdä.
(Ulla ottaa uunikintaat ja ottaa uunista pellillisen leipiä. Sitten hän jatkaa matkaa. Vastaan tulee talo.)
Ulla: Mahtaisinko saada täältä vähän ruokaa ja yösijan?
(Ulla koputtaa oveen. Oven avaa vanha akka.)
Rouva Holle: Hyvää päivää.
Ulla: Päivää. Minä olen Ulla. Voisinkohan saada täältä ruokaa ja yösijan?
Rouva Holle: Tietysti saat. Mutta voisitko jäädä minun luokseni? Minä tarvitsen apulaista. Jos teet työsi kunnolla, niin minä palkitsen sinut hyvin. Minä olen rouva Holle.
Ulla: Hyvä on, rouva Holle. Mitä minun tulee tehdä?
Rouva Holle: Sinun tulee pitää paikat siisteinä ja auttaa minua keittiössä. Joka aamu sinun pitää pöyhiä peittoni niin huolellisesti, että höyhenet pöllyävät, sillä silloin sataa lunta maan päällä. Joka päivä sinun pitää kirjailla päiväpeitteeseen kukkia, koska silloin kevät puhkeaa maan päälle. Ja joka ilta sinun pitää huolehtia siitä, että yölampussa on valo, jotta keskiyön aurinko ei lakkaisi kesällä paistamasta.
Ulla: Ei se kuulosta kovin hankalalta. Kyllä minä varmaan noista töistä selviän.
(Ulla menee sisään. Näyttelijät poistuvat.)
_ _ _ _ _
(Ulla tulee, hyräilee, siivoaa, pöyhii peittoa, kirjailee kukkia, tarkastaa lampun. Sitten hän menee pois.)
_ _ _ _ _
(Ulla ja rouva Holle tulevat näyttämölle.)
Ulla: Kuulkaahan, rouva Holle. Te olette ollut hyvä emäntä ja minä olen viihtynyt täällä. Mutta minä kaipaan kotia ja perhettäni. Haluaisin lähteä kotiin, jos ette pane sitä pahaksenne.
Rouva Holle: Sinä olet ollut ahkera ja kunnollinen tyttö. Olen iloinen siitä, että haluat takaisin kotiin, ja koska olet palvellut minua niin hyvin, johdatan sinut itse kotiin. Tässä laukussa on sinun palkkasi.
(Rouva Holle vie Ullan kaariportin luo.)
Rouva Holle: Kun kuljet tuosta portista läpi ja jatkat matkaa, löydät kotiisi ennen pitkää. Hyvästi.
Ulla: Hyvästi, rouva Holle.
(Samalla kun Ulla astuu portin läpi, portin päällä istuva kääpiö varistaa hänen päälleen kultapölyä. Ulla jatkaa matkaa ja saapuu kotiin.)
Ulla: Äiti, äiti, olen kotona taas!
Äiti (halaa onnellisena Ullaa): Lapseni, olen kaivannut sinua! Missä sinä olet ollut?
(Alla saapuu huoneeseen.)
Alla: Ai Ulla, sinä olet näköjään taas täällä. Mutta miten sinun hiuksesi noin kiiltävät? Ihan kuin niillä olisi kultapölyä! Mistä sinä tuollaista sampoota olet saanut? Minäkin tahdon sellaista!
Ulla: En oikein tiedä. Menin hakemaan vettä kaivolta ja näin, että ihan kuin siellä pohjalla olisi ollut valoa. Sitten minä kumarruin ja yhtäkkiä olinkin jossain ihan muualla. Ja siinä maassa oli puhuva omenapuu, joka pyysi minua varistamaan oksiltaan omenia, ja sitten siellä oli uuni, joka pyysi ottamaan leivät sisältään. Ja sitten minä tapasin rouva Hollen, jonka luokse minä jäin. Hän tarvitsi apulaista. Siellä minä sitten tein kaikkia kotihommia. Sitten minulle tuli koti-ikävä, ja rouva Holle opasti minut kotiin. Hän antoi minulle tuon laukullisen palkaksi, ja portin läpi kulkiessani satoi kultapölyä.
Alla: Mitä tuossa laukussa sitten on?
Ulla: En minä ole vielä katsonut, minulla oli niin kiire äidin luo. Katso sinä, mitä siellä on.
(Alla avaa laukun ja kaivaa esiin aarteita.)
Alla: Oih, kultaa ja timantteja! Minä haluan tämän kaulakorun!
Äiti: Mutta Alla, et sinä sitä voi ottaa. Sehän on Ullan palkka hyvästä työnteosta.
Alla: Pyh. Minäpä menen myös rouva Hollen luo ja ansaitsen kaksin verroin enemmän koruja.
(Alla juoksee ulos, menee kaivolle ja hyppää sinne. Pian hän herää.)
Alla: No niin, nyt vain etsimään sitä vanhaa akkaa.
(Alla kulkee omenapuun luo.)
Omenapuu: Tyttö hei, pysähdy! Voitko ravistaa oksiani? Ne eivät kohta enää kestä näiden omenien painoa.
Alla: Vähät minä siitä välitän. Minulla on kiire hankkimaan aarretta.
(Jatkaa matkaa ja tulee uunin luo.)
Uuni: Tyttö hyvä, voisitko ottaa leipäni uunista? Ne palavat kohta.
Alla: Sen kun palavat. Mitä se minua kiinnostaa.
(Jatkaa matkaa ja tulee talolle. Koputtaa oveen. Rouva Holle avaa.)
Alla: Päivää. Minä olen Alla. Olisiko täällä jotain töitä minulle?
Rouva Holle: Jaahas, onhan toki. Edellinen piikani lähti vastikään. Minä olen rouva Holle. Mitä sinä osaat tehdä?
Alla: Minä osaan ihan mitä vain, pyykätä, kokata, siivota…
Rouva Holle: Hyvä on. Sinun tehtäväsi eivät tule olemaan vaikeat. Sinun pitää auttaa keittiössä ja siivota. Sitten pitää pöyhiä peittoani joka päivä niin, että höyhenet pöllyävät, sillä silloin sataa lunta maan päällä. Sinun pitää myös kirjailla kukkia päiväpeitteeseen, sillä se saa kevään puhkeamaan maan päälle. Joka ilta täytyy varmistaa, että yölamppu palaa, jotta maan päällä olisi valkeat kesäyöt.
Alla: Minä teen kaiken tuon hyvin mielelläni, rouva Holle.
Rouva Holle: Selvä on. Jos palvelet minua kunnolla, palkitsen sinut hyvin.
(Menevät sisään.)
_ _ _ _ _
(Alla tulee harja kädessä ja harjaa hetken laiskasti. Istuu sitten ja nostaa jalat pöydälle ja rupeaa torkkumaan. Rouva Holle tulee sisään.)
Rouva Holle: Alla! Mitä sinä täällä torkut? Eikö sinun pitänyt lakaista lattia ja sen jälkeen laittaa lounasta?
Alla: Eihän täällä ole edes kauhean likaista. Sitä paitsi minä olen laihdutuskuurilla, joten tee sinä itsellesi vain ruokaa.
Rouva Holle: En minä kyllä tuollaista piikaa tarvitse, joka ei hoida velvollisuuksiaan.
Alla (innostuneena): Jaa, minä olenkin tässä ajatellut, että olisi jo aika mennä kotiin. Taidan lähteä täältä saman tien.
Rouva Holle: Jos sinusta siltä tuntuu, niin saat tietysti mennä. Minä saatan sinut portille ja opastan kotipolkusi alkuun.
Alla: Kai minä palkan saan, kun sentään viikon ajan majailin täällä?
Rouva Holle: Toki sinä saat sen, mikä sinulle kuuluu. (Ottaa esiin laukun.) Tässä laukussa on palkkasi.
(Rouva Holle ja Alla menevät kaariportille.)
Rouva Holle: Heti portin takaa alkaa polku. Kulje sitä pitkin, niin löydät perille. Hyvästi, Alla.
Alla: Heippa sitten vaan.
(Alla astuu portista. Samassa kaariportin päällä istuva kääpiö varistaa hänen päälleen tomua ja likaa. Alla juoksee itkien kotiin.)
Alla: Äiti, äiti! Se oli hirveä paikka! Minun piti tehdä töitä melkein tauotta, ja katso, mitä sain palkakseni: vain likaa!
Äiti (tulee lohduttamaan Alla naurahtaen): Voi minun tyttöäni. Jouduitko oikeasti töihin?
Ulla: Mutta saithan sinäkin laukun.
Alla (pyyhkii kyyneleensä ja innostuu): Ai juu! Mitähän aarteita siellä on?
(Kurkkaa laukkuun ja vetää esiin rikkinäiset kalsarit. Alkaa uudelleen itkeä. Äiti ja Ulla nauravat.)
Äiti: No no, Alla. Jospa sinä olisit oppinut jotain tästä?
Alla: Ai mitä?
Äiti: “Muista, jos sua laiskottaa: et ilman vaivaa palkkaa saa”.
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Äiti
Rouva Holle
Ulla
Alla
Omenapuu
Leivät
Kääpiö
(Ulla ja Alla ovat kotona. Ulla kutoo, Alla loikoilee. Äiti tulee huoneeseen.)
Äiti: Alla, jos et tee mitään, niin tulepas auttamaan minua ruuanlaitossa.
Alla: En minä nyt jouda. Minä lepään.
Ulla: Äitikulta, minä tulen.
(Äiti ja Ulla lähtevät. Hetken kuluttua Ulla palaa harjan kanssa ja alkaa lakaista.)
Ulla: Saisit sinäkin joskus jotain tehdä. Äitiparalla on niin paljon työtä, että meidän pitää auttaa häntä.
Alla: No en minä nyt ainakaan ruokaa aio tehdä. Sipulia kuoriessakin alkaa vesi valua silmistä, ja sitten koko naama on ihan punainen.
Ulla: Voisithan sinä auttaa minua nyt siivoamaan.
Alla (ylimielisesti): Ulla-kulta, siivoa sinä vain. Minä en rakkoja käsiini halua.
Ulla: Mutta pitäähän täällä siivotakin välillä, eikä äiti ehdi tehdä kaikkea.
Alla: Palkatkoon palvelijan. Minä en jouda.
Ulla: Ei meillä sellaiseen ole varaa. Ja etkö sinä ole kuullut sitä sanontaa, että “ahkeruus tytön kaunistaa“?
Alla: Rakot ja punainen naama eivät kaunista ketään. Taidan tästä mennä laittamaan vähän ryppyvoidetta ja ottaa sitten kauneusunet.
(Alla lähtee pois. Äiti tulee sisään.)
Äiti: Voisitko sinä, Ulla-kiltti, käydä hakemassa kaivosta vähän vettä?
Ulla: Tottakai, äiti.
(Ulla jättää harjan ja menee ulos. Hän kumartuu kaivon ylle.)
Ulla: Mikäs tuolla kaivossa oikein läikähtelee? Ihan kuin siellä olisi valoa kaivon pohjalla…
(Kumartuu katsomaan kaivoon ja putoaa sinne. Herää hetken kuluttua.)
Ulla: Hyvänen aika, miten minä tänne jouduin? Missä on kaivo, missä koti ja äiti? (Katselee ympärilleen.) Onpa tämä omituista.
(Lähtee kävelemään ja tulee omenapuun luo.)
Omenapuu: Tyttö, hei, sinä siinä!
Ulla (itsekseen): Kummallista, ihan kuin tuo omenapuu puhuisi minulle!
Omenapuu: Tyttö kiltti, ravista minua! Omenani ovat jo ihan kypsiä. Oksani eivät enää kestä kauan niiden painoa.
Ulla: Tokihan minä sen voin tehdä.
(Ulla ravistaa puuta, omenat putoilevat. Hän kerää ne koriin ja jatkaa matkaa. Vastaan tulee iso uuni.)
Uuni: Tyttö, pysähdy!
Ulla (itsekseen): Merkillistä, ihan kuin ääni tulisi tuosta uunista.
Uuni: Voisitko sinä ottaa leipäni ulos? Ne ovat jo tarpeeksi paistuneita. Kohta ne jo palavat!
Ulla: Voinhan minä sen tehdä.
(Ulla ottaa uunikintaat ja ottaa uunista pellillisen leipiä. Sitten hän jatkaa matkaa. Vastaan tulee talo.)
Ulla: Mahtaisinko saada täältä vähän ruokaa ja yösijan?
(Ulla koputtaa oveen. Oven avaa vanha akka.)
Rouva Holle: Hyvää päivää.
Ulla: Päivää. Minä olen Ulla. Voisinkohan saada täältä ruokaa ja yösijan?
Rouva Holle: Tietysti saat. Mutta voisitko jäädä minun luokseni? Minä tarvitsen apulaista. Jos teet työsi kunnolla, niin minä palkitsen sinut hyvin. Minä olen rouva Holle.
Ulla: Hyvä on, rouva Holle. Mitä minun tulee tehdä?
Rouva Holle: Sinun tulee pitää paikat siisteinä ja auttaa minua keittiössä. Joka aamu sinun pitää pöyhiä peittoni niin huolellisesti, että höyhenet pöllyävät, sillä silloin sataa lunta maan päällä. Joka päivä sinun pitää kirjailla päiväpeitteeseen kukkia, koska silloin kevät puhkeaa maan päälle. Ja joka ilta sinun pitää huolehtia siitä, että yölampussa on valo, jotta keskiyön aurinko ei lakkaisi kesällä paistamasta.
Ulla: Ei se kuulosta kovin hankalalta. Kyllä minä varmaan noista töistä selviän.
(Ulla menee sisään. Näyttelijät poistuvat.)
_ _ _ _ _
(Ulla tulee, hyräilee, siivoaa, pöyhii peittoa, kirjailee kukkia, tarkastaa lampun. Sitten hän menee pois.)
_ _ _ _ _
(Ulla ja rouva Holle tulevat näyttämölle.)
Ulla: Kuulkaahan, rouva Holle. Te olette ollut hyvä emäntä ja minä olen viihtynyt täällä. Mutta minä kaipaan kotia ja perhettäni. Haluaisin lähteä kotiin, jos ette pane sitä pahaksenne.
Rouva Holle: Sinä olet ollut ahkera ja kunnollinen tyttö. Olen iloinen siitä, että haluat takaisin kotiin, ja koska olet palvellut minua niin hyvin, johdatan sinut itse kotiin. Tässä laukussa on sinun palkkasi.
(Rouva Holle vie Ullan kaariportin luo.)
Rouva Holle: Kun kuljet tuosta portista läpi ja jatkat matkaa, löydät kotiisi ennen pitkää. Hyvästi.
Ulla: Hyvästi, rouva Holle.
(Samalla kun Ulla astuu portin läpi, portin päällä istuva kääpiö varistaa hänen päälleen kultapölyä. Ulla jatkaa matkaa ja saapuu kotiin.)
Ulla: Äiti, äiti, olen kotona taas!
Äiti (halaa onnellisena Ullaa): Lapseni, olen kaivannut sinua! Missä sinä olet ollut?
(Alla saapuu huoneeseen.)
Alla: Ai Ulla, sinä olet näköjään taas täällä. Mutta miten sinun hiuksesi noin kiiltävät? Ihan kuin niillä olisi kultapölyä! Mistä sinä tuollaista sampoota olet saanut? Minäkin tahdon sellaista!
Ulla: En oikein tiedä. Menin hakemaan vettä kaivolta ja näin, että ihan kuin siellä pohjalla olisi ollut valoa. Sitten minä kumarruin ja yhtäkkiä olinkin jossain ihan muualla. Ja siinä maassa oli puhuva omenapuu, joka pyysi minua varistamaan oksiltaan omenia, ja sitten siellä oli uuni, joka pyysi ottamaan leivät sisältään. Ja sitten minä tapasin rouva Hollen, jonka luokse minä jäin. Hän tarvitsi apulaista. Siellä minä sitten tein kaikkia kotihommia. Sitten minulle tuli koti-ikävä, ja rouva Holle opasti minut kotiin. Hän antoi minulle tuon laukullisen palkaksi, ja portin läpi kulkiessani satoi kultapölyä.
Alla: Mitä tuossa laukussa sitten on?
Ulla: En minä ole vielä katsonut, minulla oli niin kiire äidin luo. Katso sinä, mitä siellä on.
(Alla avaa laukun ja kaivaa esiin aarteita.)
Alla: Oih, kultaa ja timantteja! Minä haluan tämän kaulakorun!
Äiti: Mutta Alla, et sinä sitä voi ottaa. Sehän on Ullan palkka hyvästä työnteosta.
Alla: Pyh. Minäpä menen myös rouva Hollen luo ja ansaitsen kaksin verroin enemmän koruja.
(Alla juoksee ulos, menee kaivolle ja hyppää sinne. Pian hän herää.)
Alla: No niin, nyt vain etsimään sitä vanhaa akkaa.
(Alla kulkee omenapuun luo.)
Omenapuu: Tyttö hei, pysähdy! Voitko ravistaa oksiani? Ne eivät kohta enää kestä näiden omenien painoa.
Alla: Vähät minä siitä välitän. Minulla on kiire hankkimaan aarretta.
(Jatkaa matkaa ja tulee uunin luo.)
Uuni: Tyttö hyvä, voisitko ottaa leipäni uunista? Ne palavat kohta.
Alla: Sen kun palavat. Mitä se minua kiinnostaa.
(Jatkaa matkaa ja tulee talolle. Koputtaa oveen. Rouva Holle avaa.)
Alla: Päivää. Minä olen Alla. Olisiko täällä jotain töitä minulle?
Rouva Holle: Jaahas, onhan toki. Edellinen piikani lähti vastikään. Minä olen rouva Holle. Mitä sinä osaat tehdä?
Alla: Minä osaan ihan mitä vain, pyykätä, kokata, siivota…
Rouva Holle: Hyvä on. Sinun tehtäväsi eivät tule olemaan vaikeat. Sinun pitää auttaa keittiössä ja siivota. Sitten pitää pöyhiä peittoani joka päivä niin, että höyhenet pöllyävät, sillä silloin sataa lunta maan päällä. Sinun pitää myös kirjailla kukkia päiväpeitteeseen, sillä se saa kevään puhkeamaan maan päälle. Joka ilta täytyy varmistaa, että yölamppu palaa, jotta maan päällä olisi valkeat kesäyöt.
Alla: Minä teen kaiken tuon hyvin mielelläni, rouva Holle.
Rouva Holle: Selvä on. Jos palvelet minua kunnolla, palkitsen sinut hyvin.
(Menevät sisään.)
_ _ _ _ _
(Alla tulee harja kädessä ja harjaa hetken laiskasti. Istuu sitten ja nostaa jalat pöydälle ja rupeaa torkkumaan. Rouva Holle tulee sisään.)
Rouva Holle: Alla! Mitä sinä täällä torkut? Eikö sinun pitänyt lakaista lattia ja sen jälkeen laittaa lounasta?
Alla: Eihän täällä ole edes kauhean likaista. Sitä paitsi minä olen laihdutuskuurilla, joten tee sinä itsellesi vain ruokaa.
Rouva Holle: En minä kyllä tuollaista piikaa tarvitse, joka ei hoida velvollisuuksiaan.
Alla (innostuneena): Jaa, minä olenkin tässä ajatellut, että olisi jo aika mennä kotiin. Taidan lähteä täältä saman tien.
Rouva Holle: Jos sinusta siltä tuntuu, niin saat tietysti mennä. Minä saatan sinut portille ja opastan kotipolkusi alkuun.
Alla: Kai minä palkan saan, kun sentään viikon ajan majailin täällä?
Rouva Holle: Toki sinä saat sen, mikä sinulle kuuluu. (Ottaa esiin laukun.) Tässä laukussa on palkkasi.
(Rouva Holle ja Alla menevät kaariportille.)
Rouva Holle: Heti portin takaa alkaa polku. Kulje sitä pitkin, niin löydät perille. Hyvästi, Alla.
Alla: Heippa sitten vaan.
(Alla astuu portista. Samassa kaariportin päällä istuva kääpiö varistaa hänen päälleen tomua ja likaa. Alla juoksee itkien kotiin.)
Alla: Äiti, äiti! Se oli hirveä paikka! Minun piti tehdä töitä melkein tauotta, ja katso, mitä sain palkakseni: vain likaa!
Äiti (tulee lohduttamaan Alla naurahtaen): Voi minun tyttöäni. Jouduitko oikeasti töihin?
Ulla: Mutta saithan sinäkin laukun.
Alla (pyyhkii kyyneleensä ja innostuu): Ai juu! Mitähän aarteita siellä on?
(Kurkkaa laukkuun ja vetää esiin rikkinäiset kalsarit. Alkaa uudelleen itkeä. Äiti ja Ulla nauravat.)
Äiti: No no, Alla. Jospa sinä olisit oppinut jotain tästä?
Alla: Ai mitä?
Äiti: “Muista, jos sua laiskottaa: et ilman vaivaa palkkaa saa”.
HANHIPAIMEN
Hanhipaimen
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Prinsessa
Kuningatar, prinsessan äiti
Palvelijatar
Falada, ratsu
Kuningas
Renki
Lassi, hanhipaimen
(Kuningatar ja prinsessa linnansalissa.)
Kuningatar: Tyttäreni, kuulehan. Sinä olet jo sen ikäinen, että sinun on aika mennä naimisiin. Jos rakas isäsi, kuningas, vielä eläisi, hän olisi järjestänyt tanssiaiset, johon olisi kutsuttu muiden maiden kuninkaallisia. Heistä olisit voinut valita mieleisesi puolison. Mutta isäsi on kuollut, ja minun terveyteni on heikko. Olen siis tehnyt päätökseni: naapurimaan nuori kuningas on luvannut ottaa sinut puolisokseen, ja sinun täytyy matkustaa sinne huomenna.
Prinsessa: Voi äiti, ei kai minun vielä pidä jättää sinua? Enkö saisi olla kotona vielä pari vuotta?
Kuningatar: Raskasta on minullekin luopua sinusta. Mutta tämä on hyvä tilaisuus, jollaista ei ehkä tule toiste vastaan. Naapurimaan kuningas ei halua odottaa paria vuotta, enkä tiedä, kenelle sinut sitten naittaisin.
Prinsessa: Ymmärrän, äiti. Minun tulee kova ikävä sinua ja kotia.
Kuningatar: Ota ratsuni Falada. Se on uskollinen ja vie sinut turvallisesti perille. Voit ottaa jonkun hovineidoista palvelijattareksesi, jotta sinulla olisi joku kotoinen ihminen siellä mukanasi.
Prinsessa: Hyvä on, äiti.
(Menevät pois.)
_ _ _ _ _
(Kuningatar, prinsessa ja palvelijatar tulevat. Kuningatar syleilee prinsessaa.)
Kuningatar: Hyvästi, lapseni. Kirjoita minulle pian ja kerro, että voit hyvin.
Prinsessa: Hyvästi, äiti. Kirjoitan niin pian kuin mahdollista.
(Prinsessa ja palvelijatar lähtevät ratsuilla matkaan. Kun he ovat päässeet metsään, he pysähtyvät.)
Prinsessa: Levätään hetki tuolla puron rannalla.
Palvelijatar: Hyvä on, prinsessa.
(Laskeutuvat ratsuilta.)
Palvelijatar (uhkaavasti): Minä en aio palvella sinua enää. Anna minulle vaatteesi. Minä olen tästä lähin prinsessa ja sinä olet palvelijatar.
Prinsessa: Ei ei, et sinä voi noin tehdä.
Palvelijatar: Kyllä vain. Muuten surmaan sinut saman tien. Ja miten äitisi sitten käy? Hän kuolisi suruun sinun takiasi.
(Prinsessa antaa kruununsa ja viittansa palvelijattarelle, ja palvelijatar antaa esiliinansa ja myssynsä prinsessalle.)
Palvelijatar: Minä ratsastan Faladalla, ja sinä saat minun kaakkini.
(Jatkavat matkaa.)
_ _ _ _ _
(Prinsessa ja palvelijatar saapuvat naapurimaan kuninkaanlinnaan. Kuningas odottaa heitä ja kumartaa palvelijattarelle, jolla on kruunu päässään. Prinsessa ja palvelijatar niiaavat.)
Kuningas: Tervetuloa linnaani, arvon prinsessa.
Palvelijatar (kopeasti): Kiitos. Tässä on palvelijattareni, jonka otin matkaseurakseni. Antakaa hänelle jotain työtä. En tarvitse häntä enää mutta en viitsi lähettää häntä takaisin kotiinkaan.
Kuningas: Ei täällä taida olla mitään työtä tarjolla. Jaa, mutta Lassi taitaa tarvita apulaisen. Hän on meidän hanhipaimenemme.
Palvelijatar: Se käy hyvin. Ja tuolta ratsultani saa myös katkaista kaulan, siitä ei ollut kuin harmia matkalla.
Kuningas: Kuten haluatte, prinsessa.
(Kuningas tarjoaa palvelijattarelle käsivartensa, ja he lähtevät pois. Prinsessa istahtaa itkemään ja taputtelemaan Faladaa.)
Prinsessa: Voi äiti, jospa tietäisit, miten minulle on käynyt. Ja voi sinua, Falada, uskollista ystävää, joka nyt menetät henkesi.
(Renki tulee hakemaan hevosta.)
Renki: Anteeksi, neiti, minun pitäisi lopettaa tämä hevonen.
Prinsessa: Renki kiltti, voisitteko naulata hevosen pään kaupunginmuuriin? Hevonen on ainoa side kotiini, ja mennessäni hanhia paimentamaan näkisin hevosenpään jokainen aamu ja ilta. Se olisi minulle suuri lohtu.
Renki: No, kaipa minä voin sellaisen asian tehdä.
(Renki lähtee hevosen kanssa. Prinsessa lähtee.)
_ _ _ _ _
(Aamulla prinsessa ja Lassi tulevat. Hevosen pää on kiinnitetty muuriin.)
Lassi: No niin, meidän siis pitää mennä sinne niitylle, joka on kaupunginmuurin ulkopuolella, ja paimentaa hanhia koko päivän. Minulla ei olekaan ollut ennen seuraa siellä. Paitsi hanhet tietysti, mutta ei niistä ole kauheasti juttuseuraa.
Prinsessa: Enpä tiedä, onko minustakaan juttuseuraa. Kaipaan kotiin.
(Tulevat muurin luo.)
Prinsessa: Mene sinä, Lassi, jo edeltä.
(Lassi menee, mutta jää kuuntelemaan salaa.)
Prinsessa: Voi sinua, Falada, joka siinä riiput!
Falada: Voi sinua, prinsessa, joka siinä kuljet! Jos äitisi tämän tietäisi, sydän hältä särkyisi!
(Lassi menee pois. Prinsessa jatkaa matkaa.)
_ _ _ _ _
(Illalla Lassi ja prinsessa palaavat.)
Lassi: Hohhoijaa, johan tässä alkaa väsyttää. Sinä et kyllä ole tainnut ikinä olla hanhipaimenessa. Onkohan äiti jo saanut sopan valmiiksi? Koko päivä ulkona saa minut aina niin nälkäiseksi. Tuletko sinä meille syömään?
Prinsessa: Tulen mielelläni. Ei minulla ole muutakaan paikkaa. Mutta mene sinä edeltä kysymään äidiltäsi, sopiiko minun tulla.
(Lassi menee mutta jää taas salaa katsomaan.)
Prinsessa: Voi sinua, Falada, joka siinä riiput!
Falada: Voi sinua, prinsessa, joka siinä kuljet! Jos äitisi tämän tietäisi, sydän hältä särkyisi!
(Lassi menee, ja prinsessa seuraa perässä.)
_ _ _ _ _
(Kuningas on linnan pihalla, kun Lassi menee ohi.)
Kuningas: Kas, Lassi, mitenkä hanhien paimentaminen sujuu?
Lassi (kumartaa): Kyllähän se sujuu, teidän korkeutenne. Mutta te annoitte minulle kyllä ihan omituisen apulaisen.
Kuningas: Mitenkä niin? Eikö prinsessan palvelijatar ole ollut hyvää seuraa sinulle?
Lassi: No juu, ihan hyvää seuraa hän on, mutta joka aamu ja ilta, kun kuljemme muurin ohi, hän puhuu tuolle kaakin päälle, joka on kiinnitetty muuriin. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun se pää vastaa hänelle! Ihan siinä kylmät väreet menevät pitkin selkää!
Kuningas: No, Lassi, mahdatkohan sinä nyt puhua ihan totta?
Lassi: Niin totta kuin nimeni on Hanhi-Lassi! Jos ette usko, teidän korkeutenne, tulkaa itse katsomaan huomenaamulla.
Kuningas: Ehkä tulenkin…
_ _ _ _ _
(Lassi ja prinsessa tulevat. Prinsessa pysähtyy muurin luo, Lassi jatkaa matkaa. Kuningas on piilossa puun takana.)
Prinsessa (surullisesti): Voi sinua, Falada, joka siinä riiput!
Falada: Voi sinua, prinsessa, joka siinä kuljet! Jos äitisi tämän tietäisi, sydän hältä särkyisi!
(Prinsessa jatkaa matkaa, ja kuningas tulee häntä vastaan. Prinsessa niiaa sirosti syvään.)
Kuningas: Hyvää päivää, neiti. Onko teillä ollut mukavaa täällä minun maassani?
Prinsessa: Teidän korkeutenne, tämä on hyvä maa, ja ihmiset ovat kovin ystävällisiä.
Kuningas: Ette taida silti olla onnellinen täällä?
Prinsessa: En ole, teidän korkeutenne. Minulla on sydän täynnä murhetta.
Kuningas: Ettekö kertoisi minulle murheistanne?
Prinsessa: Ei, en mitenkään voi.
Kuningas: Kuulkaahan, joskus minullakin on sellainen olo, että sydän on niin surullinen, ettei kaikkea voi toisille kertoakaan. Silloin minä tulen tämän puun luokse ja kerron kaiken sille. Tuntuu, että kun tuuli humisee lehvissä, suruni haihtuvat tuulen myötä. Ettekö te tahtoisi kokeilla sitä myös?
Prinsessa: Kiitos neuvosta, teidän korkeutenne. Minäpä yritän sitä jo tänä iltana palatessani paimenesta.
(Niiaa ja menee. Kuningas menee.)
_ _ _ _ _
(Kuningas menee puun taakse piiloon. Lassi ja prinsessa tulevat. Lassi jatkaa matkaa. Prinsessa tulee puun luokse.)
Prinsessa: Hyvät tuulet, jotka siellä oksistossa humisette. Pyyhkikää pois suruni ja viekää viesti äidilleni, että olen kunnossa, vaikka en olekaan kirjoittanut hänelle. Kuinka minä voisin kertoa hänelle, että palvelijatar petti minut ja esiintyy prinsessana samalla, kun minut, oikea prinsessa, on alennettu hanhipaimeneksi? Minulla ei ole ketään, kenen kanssa voisin jakaa huoleni, sillä palvelijattareni uhkasi tappaa minut, jos kerron kenellekään. Ja se aivan varmasti veisi äitini hengen. Voi, kuinka sydämeni on raskas.
(Prinsessa itkee hetken ja lähtee sitten pois. Kuningas tulee piilosta ja lähtee hänkin pois.)
_ _ _ _ _
(Kuningas ja palvelijatar tulevat pihalle. Renki on pihassa. Lassi ja prinsessa ovat tulossa paimenesta. Lassilla on kukkakimppu kädessään. Renki ja Lassi kumartavat ja prinsessa niiaa kuninkaalle.)
Lassi: Teidän armonne prinsessa! Poimin nämä kukkaset kedolta äidilleni, mutta haluaisinkin antaa nämä teidän korkeudellenne. Toivottavasti olette viihtynyt täällä.
Palvelijatar (heittää kukat maahan): Mene pois, likainen räkänokka! Kuinka sinä julkeat puhutella minua? Minä olen prinsessa!
Kuningas: Enpä olisi siitä niin varma.
Palvelijatar: Miten niin? Mitä tuo muka tarkoitti?
Kuningas: Minäpä kuulin juorun: kuninkaallinen ratsu Falada, jonka pää on naulattu muuriin, puhuu oikean prinsessan kanssa.
Palvelijatar: Mitä pötyä tuollainen on?
Kuningas: Mitäpä haittaisi kokeilla? Olkaa hyvä, prinsessa, ja kokeilkaa.
Palvelijatar (menee Faladan luo): No, kaakki, mitä kuuluu? Onko kivaa roikkua siinä?
(Kaikki odottavat. Ei kuulu mitään. Palvelijatar palaa kuninkaan luo.)
Palvelijatar: No, siinä näitte. Ei se mitään puhu.
Kuningas (sanoo oikealle prinsessalle): Ettekö tekin yrittäisi?
Prinsessa (menee Faladan luo): Voi sinua, Falada, joka siinä riiput!
Falada: Voi sinua, prinsessa, joka siinä kuljet! Jos äitisi tämän tietäisi, sydän hältä särkyisi!
Palvelijatar: Tämä on joku huiputus! Tuo tyttö yrittää huijata!
Kuningas: Ei mitään huiputusta! Renki, ottakaa tuo petturi kiinni! Hän saa tutustua linnan muihinkin osiin, nimittäin vankityrmään!
(Renki ottaa palvelijattaren kiinni, ja kuningas ottaa tältä kruunun. Renki raahaa rimpuilevan palvelijattaren pois. Lassi kerää maasta kukat.)
Kuningas (laittaa kruunun prinsessan päähän): Te olette oikea prinsessa.
Prinsessa (onnellisesti hymyillen): Niin olen. Mutta miten te saitte sen selville? En uskaltanut kertoa sitä yhdellekään elävälle sielulle.
Kuningas: Tuuli toi minulle viestin, hyvä prinsessa. Tulkaa! Meillä on häät järjestettävänä!
(Lassi ojentaa kukkakimpun prinsessalle. Kaikki lähtevät.)
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Prinsessa
Kuningatar, prinsessan äiti
Palvelijatar
Falada, ratsu
Kuningas
Renki
Lassi, hanhipaimen
(Kuningatar ja prinsessa linnansalissa.)
Kuningatar: Tyttäreni, kuulehan. Sinä olet jo sen ikäinen, että sinun on aika mennä naimisiin. Jos rakas isäsi, kuningas, vielä eläisi, hän olisi järjestänyt tanssiaiset, johon olisi kutsuttu muiden maiden kuninkaallisia. Heistä olisit voinut valita mieleisesi puolison. Mutta isäsi on kuollut, ja minun terveyteni on heikko. Olen siis tehnyt päätökseni: naapurimaan nuori kuningas on luvannut ottaa sinut puolisokseen, ja sinun täytyy matkustaa sinne huomenna.
Prinsessa: Voi äiti, ei kai minun vielä pidä jättää sinua? Enkö saisi olla kotona vielä pari vuotta?
Kuningatar: Raskasta on minullekin luopua sinusta. Mutta tämä on hyvä tilaisuus, jollaista ei ehkä tule toiste vastaan. Naapurimaan kuningas ei halua odottaa paria vuotta, enkä tiedä, kenelle sinut sitten naittaisin.
Prinsessa: Ymmärrän, äiti. Minun tulee kova ikävä sinua ja kotia.
Kuningatar: Ota ratsuni Falada. Se on uskollinen ja vie sinut turvallisesti perille. Voit ottaa jonkun hovineidoista palvelijattareksesi, jotta sinulla olisi joku kotoinen ihminen siellä mukanasi.
Prinsessa: Hyvä on, äiti.
(Menevät pois.)
_ _ _ _ _
(Kuningatar, prinsessa ja palvelijatar tulevat. Kuningatar syleilee prinsessaa.)
Kuningatar: Hyvästi, lapseni. Kirjoita minulle pian ja kerro, että voit hyvin.
Prinsessa: Hyvästi, äiti. Kirjoitan niin pian kuin mahdollista.
(Prinsessa ja palvelijatar lähtevät ratsuilla matkaan. Kun he ovat päässeet metsään, he pysähtyvät.)
Prinsessa: Levätään hetki tuolla puron rannalla.
Palvelijatar: Hyvä on, prinsessa.
(Laskeutuvat ratsuilta.)
Palvelijatar (uhkaavasti): Minä en aio palvella sinua enää. Anna minulle vaatteesi. Minä olen tästä lähin prinsessa ja sinä olet palvelijatar.
Prinsessa: Ei ei, et sinä voi noin tehdä.
Palvelijatar: Kyllä vain. Muuten surmaan sinut saman tien. Ja miten äitisi sitten käy? Hän kuolisi suruun sinun takiasi.
(Prinsessa antaa kruununsa ja viittansa palvelijattarelle, ja palvelijatar antaa esiliinansa ja myssynsä prinsessalle.)
Palvelijatar: Minä ratsastan Faladalla, ja sinä saat minun kaakkini.
(Jatkavat matkaa.)
_ _ _ _ _
(Prinsessa ja palvelijatar saapuvat naapurimaan kuninkaanlinnaan. Kuningas odottaa heitä ja kumartaa palvelijattarelle, jolla on kruunu päässään. Prinsessa ja palvelijatar niiaavat.)
Kuningas: Tervetuloa linnaani, arvon prinsessa.
Palvelijatar (kopeasti): Kiitos. Tässä on palvelijattareni, jonka otin matkaseurakseni. Antakaa hänelle jotain työtä. En tarvitse häntä enää mutta en viitsi lähettää häntä takaisin kotiinkaan.
Kuningas: Ei täällä taida olla mitään työtä tarjolla. Jaa, mutta Lassi taitaa tarvita apulaisen. Hän on meidän hanhipaimenemme.
Palvelijatar: Se käy hyvin. Ja tuolta ratsultani saa myös katkaista kaulan, siitä ei ollut kuin harmia matkalla.
Kuningas: Kuten haluatte, prinsessa.
(Kuningas tarjoaa palvelijattarelle käsivartensa, ja he lähtevät pois. Prinsessa istahtaa itkemään ja taputtelemaan Faladaa.)
Prinsessa: Voi äiti, jospa tietäisit, miten minulle on käynyt. Ja voi sinua, Falada, uskollista ystävää, joka nyt menetät henkesi.
(Renki tulee hakemaan hevosta.)
Renki: Anteeksi, neiti, minun pitäisi lopettaa tämä hevonen.
Prinsessa: Renki kiltti, voisitteko naulata hevosen pään kaupunginmuuriin? Hevonen on ainoa side kotiini, ja mennessäni hanhia paimentamaan näkisin hevosenpään jokainen aamu ja ilta. Se olisi minulle suuri lohtu.
Renki: No, kaipa minä voin sellaisen asian tehdä.
(Renki lähtee hevosen kanssa. Prinsessa lähtee.)
_ _ _ _ _
(Aamulla prinsessa ja Lassi tulevat. Hevosen pää on kiinnitetty muuriin.)
Lassi: No niin, meidän siis pitää mennä sinne niitylle, joka on kaupunginmuurin ulkopuolella, ja paimentaa hanhia koko päivän. Minulla ei olekaan ollut ennen seuraa siellä. Paitsi hanhet tietysti, mutta ei niistä ole kauheasti juttuseuraa.
Prinsessa: Enpä tiedä, onko minustakaan juttuseuraa. Kaipaan kotiin.
(Tulevat muurin luo.)
Prinsessa: Mene sinä, Lassi, jo edeltä.
(Lassi menee, mutta jää kuuntelemaan salaa.)
Prinsessa: Voi sinua, Falada, joka siinä riiput!
Falada: Voi sinua, prinsessa, joka siinä kuljet! Jos äitisi tämän tietäisi, sydän hältä särkyisi!
(Lassi menee pois. Prinsessa jatkaa matkaa.)
_ _ _ _ _
(Illalla Lassi ja prinsessa palaavat.)
Lassi: Hohhoijaa, johan tässä alkaa väsyttää. Sinä et kyllä ole tainnut ikinä olla hanhipaimenessa. Onkohan äiti jo saanut sopan valmiiksi? Koko päivä ulkona saa minut aina niin nälkäiseksi. Tuletko sinä meille syömään?
Prinsessa: Tulen mielelläni. Ei minulla ole muutakaan paikkaa. Mutta mene sinä edeltä kysymään äidiltäsi, sopiiko minun tulla.
(Lassi menee mutta jää taas salaa katsomaan.)
Prinsessa: Voi sinua, Falada, joka siinä riiput!
Falada: Voi sinua, prinsessa, joka siinä kuljet! Jos äitisi tämän tietäisi, sydän hältä särkyisi!
(Lassi menee, ja prinsessa seuraa perässä.)
_ _ _ _ _
(Kuningas on linnan pihalla, kun Lassi menee ohi.)
Kuningas: Kas, Lassi, mitenkä hanhien paimentaminen sujuu?
Lassi (kumartaa): Kyllähän se sujuu, teidän korkeutenne. Mutta te annoitte minulle kyllä ihan omituisen apulaisen.
Kuningas: Mitenkä niin? Eikö prinsessan palvelijatar ole ollut hyvää seuraa sinulle?
Lassi: No juu, ihan hyvää seuraa hän on, mutta joka aamu ja ilta, kun kuljemme muurin ohi, hän puhuu tuolle kaakin päälle, joka on kiinnitetty muuriin. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun se pää vastaa hänelle! Ihan siinä kylmät väreet menevät pitkin selkää!
Kuningas: No, Lassi, mahdatkohan sinä nyt puhua ihan totta?
Lassi: Niin totta kuin nimeni on Hanhi-Lassi! Jos ette usko, teidän korkeutenne, tulkaa itse katsomaan huomenaamulla.
Kuningas: Ehkä tulenkin…
_ _ _ _ _
(Lassi ja prinsessa tulevat. Prinsessa pysähtyy muurin luo, Lassi jatkaa matkaa. Kuningas on piilossa puun takana.)
Prinsessa (surullisesti): Voi sinua, Falada, joka siinä riiput!
Falada: Voi sinua, prinsessa, joka siinä kuljet! Jos äitisi tämän tietäisi, sydän hältä särkyisi!
(Prinsessa jatkaa matkaa, ja kuningas tulee häntä vastaan. Prinsessa niiaa sirosti syvään.)
Kuningas: Hyvää päivää, neiti. Onko teillä ollut mukavaa täällä minun maassani?
Prinsessa: Teidän korkeutenne, tämä on hyvä maa, ja ihmiset ovat kovin ystävällisiä.
Kuningas: Ette taida silti olla onnellinen täällä?
Prinsessa: En ole, teidän korkeutenne. Minulla on sydän täynnä murhetta.
Kuningas: Ettekö kertoisi minulle murheistanne?
Prinsessa: Ei, en mitenkään voi.
Kuningas: Kuulkaahan, joskus minullakin on sellainen olo, että sydän on niin surullinen, ettei kaikkea voi toisille kertoakaan. Silloin minä tulen tämän puun luokse ja kerron kaiken sille. Tuntuu, että kun tuuli humisee lehvissä, suruni haihtuvat tuulen myötä. Ettekö te tahtoisi kokeilla sitä myös?
Prinsessa: Kiitos neuvosta, teidän korkeutenne. Minäpä yritän sitä jo tänä iltana palatessani paimenesta.
(Niiaa ja menee. Kuningas menee.)
_ _ _ _ _
(Kuningas menee puun taakse piiloon. Lassi ja prinsessa tulevat. Lassi jatkaa matkaa. Prinsessa tulee puun luokse.)
Prinsessa: Hyvät tuulet, jotka siellä oksistossa humisette. Pyyhkikää pois suruni ja viekää viesti äidilleni, että olen kunnossa, vaikka en olekaan kirjoittanut hänelle. Kuinka minä voisin kertoa hänelle, että palvelijatar petti minut ja esiintyy prinsessana samalla, kun minut, oikea prinsessa, on alennettu hanhipaimeneksi? Minulla ei ole ketään, kenen kanssa voisin jakaa huoleni, sillä palvelijattareni uhkasi tappaa minut, jos kerron kenellekään. Ja se aivan varmasti veisi äitini hengen. Voi, kuinka sydämeni on raskas.
(Prinsessa itkee hetken ja lähtee sitten pois. Kuningas tulee piilosta ja lähtee hänkin pois.)
_ _ _ _ _
(Kuningas ja palvelijatar tulevat pihalle. Renki on pihassa. Lassi ja prinsessa ovat tulossa paimenesta. Lassilla on kukkakimppu kädessään. Renki ja Lassi kumartavat ja prinsessa niiaa kuninkaalle.)
Lassi: Teidän armonne prinsessa! Poimin nämä kukkaset kedolta äidilleni, mutta haluaisinkin antaa nämä teidän korkeudellenne. Toivottavasti olette viihtynyt täällä.
Palvelijatar (heittää kukat maahan): Mene pois, likainen räkänokka! Kuinka sinä julkeat puhutella minua? Minä olen prinsessa!
Kuningas: Enpä olisi siitä niin varma.
Palvelijatar: Miten niin? Mitä tuo muka tarkoitti?
Kuningas: Minäpä kuulin juorun: kuninkaallinen ratsu Falada, jonka pää on naulattu muuriin, puhuu oikean prinsessan kanssa.
Palvelijatar: Mitä pötyä tuollainen on?
Kuningas: Mitäpä haittaisi kokeilla? Olkaa hyvä, prinsessa, ja kokeilkaa.
Palvelijatar (menee Faladan luo): No, kaakki, mitä kuuluu? Onko kivaa roikkua siinä?
(Kaikki odottavat. Ei kuulu mitään. Palvelijatar palaa kuninkaan luo.)
Palvelijatar: No, siinä näitte. Ei se mitään puhu.
Kuningas (sanoo oikealle prinsessalle): Ettekö tekin yrittäisi?
Prinsessa (menee Faladan luo): Voi sinua, Falada, joka siinä riiput!
Falada: Voi sinua, prinsessa, joka siinä kuljet! Jos äitisi tämän tietäisi, sydän hältä särkyisi!
Palvelijatar: Tämä on joku huiputus! Tuo tyttö yrittää huijata!
Kuningas: Ei mitään huiputusta! Renki, ottakaa tuo petturi kiinni! Hän saa tutustua linnan muihinkin osiin, nimittäin vankityrmään!
(Renki ottaa palvelijattaren kiinni, ja kuningas ottaa tältä kruunun. Renki raahaa rimpuilevan palvelijattaren pois. Lassi kerää maasta kukat.)
Kuningas (laittaa kruunun prinsessan päähän): Te olette oikea prinsessa.
Prinsessa (onnellisesti hymyillen): Niin olen. Mutta miten te saitte sen selville? En uskaltanut kertoa sitä yhdellekään elävälle sielulle.
Kuningas: Tuuli toi minulle viestin, hyvä prinsessa. Tulkaa! Meillä on häät järjestettävänä!
(Lassi ojentaa kukkakimpun prinsessalle. Kaikki lähtevät.)
TITTELINTUURE
Tittelintuure
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Kertoja
Camilla, köyhä tyttö
Camillan isä
Kuningas
Kalevi, palvelija
Tittelintuure, ilkeä pieni peikko
Kertoja: Olipa kerran kaukana täältä pieni kuningaskunta, jonka nuori kuningas etsi itselleen puolisoa. Tuossa valtakunnassa asui myös köyhä mutta kaunis neito, Camilla, isänsä kanssa. Eräänä päivänä Camillan isä tapasi heidän mökkinsä ohi kulkevan kuninkaan palvelijan, Kalevin.
Isä: Hoi, mies, pysähtykää!
Kalevi: Niin, herra?
Isä: Tehän olette kuninkaan palvelija?
Kalevi: Niin olen. Mitä sitten?
Isä: Viekää kuninkaalle viesti, että minun tyttäreni on kuvankaunis ja annan hänet kuninkaalle puolisoksi.
Kalevi (nauraa): Hölmö, ei kuningas tänne tule tyttöä kosimaan. Hänellä on hovissaan yltäkyllin kauniita naisia, joista valita puoliso.
Isä: Mutta enpä usko, että noista naisista on siihen, mihin minun tyttärestäni!
Kalevi: No, miksi teidän tyttärenne sitten olisi parempi kuin rikkaat ja hienot aatelisneidit?
Isä: Minun Camillani osaa kehrätä oljista kultalankaa!
Kalevi (kiinnostuneemmin): Niinkö? Sepä on oiva kyky köyhälle naiselle. No, voisinhan minä mainita hänestä kuninkaalle tänä iltana. Jos hän on kiinnostunut, minä tulen huomenna hakemaan tytärtänne.
(Kalevi menee. Camilla tulee pihaan.)
Camilla: Isä, kenen kanssa sinä juttelit?
Isä: Kuninkaan palvelijan vain. Kerroin hänelle, että sinä osaat kehrätä oljista kultaa.
Camilla: Mutta isä! Kuinka sinä saatoit sellaista valehdella? Enhän minä mitään sellaista osaa!
Isä: Viis siitä. Jos kuningas haluaa tavata sinut, sinä hurmaat hänet ilman mitään kultalankataitojakin, ja meidän loppuelämämme on turvattu.
Camilla: Voi isä, et olisi saanut valehdella. Mutta tuskinpa kuningas on silti kiinnostunut tällaisesta köyhästä tytöstä. Tulehan nyt, hernesoppa odottaa.
(Isä ja Camilla menevät sisään.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Mutta Camilla oli väärässä. Seuraavana päivänä Kalevi saapuu hakemaan tyttöä hoviin.
Kalevi (kolkuttaa oveen): Avatkaa! Minulla on käsky kuninkaalta!
Isä (avaa oven): No päivää! Kuningas oli sitten kiinnostunut minun kauniista tyttärestäni?
Kalevi: Kuningas on kiinnostunut tytöstä, joka osaa kehrätä kultalankaa. Kauneudesta viis.
Isä: Mikä onni hänelle, kun hän huomaa, että tyttö on vielä kauniskin. Camilla! Tulehan tänne!
(Camilla tulee ovelle.)
Camilla: Niin isä?
Isä: Tämä mies on nyt tullut hakemaan sinua kuninkaanlinnaan.
Camilla: Isä! Mutta enhän minä osaa…
Isä: Suu suppuun, tyttö. Muista olla viehättävä. Eikä mitään vastaväitteitä!
Camilla (allapäin): Hyvä on, isä. Hyvästi, isä.
(Camilla ja Kalevi lähtevät.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Kuninkaanlinnassa tyttöä jo odotettiin. Kuningas opasti tytön linnan torniin, jossa odotti rukki ja kasa olkia.
Kuningas: No niin, tyttö. Minä lupaan, että otan sinut vaimokseni, jos todella osaat kehrätä oljista kultalankaa. En minä kultalankaa niinkään tarvitse, mutta huijaria minä en ainakaan nai. Jos käy ilmi, että olet valehdellut päästäksesi minun suosiooni, minä heitän isäsi vankityrmään ja heitän sinut tornista alas.
Camilla (surullisena): Minä ymmärrän, teidän korkeutenne.
Kuningas: Sinulla on yö aikaa kehrätä. Aamulla minä tulen katsomaan, mitä olet saanut aikaan.
Camilla: Hyvä on, teidän korkeutenne.
(Kuningas lähtee. Camilla heittäytyy tuolille ja itkee.)
Camilla: Voi minua poloista! Ja voi isäraukkaa, joka tahtoi vain minun parastani! Nyt meidät hukka perii! Miten ihmeessä minä muka saisin kehrättyä oljista kultalankaa?
(Esiin hypähtää pieni ukkeli.)
Tittelintuure: Kas kas, mikäs tyttö se täällä parkuu?
Camilla: Hyvänen aika, mistä sinä siihen tupsahdit?
Tittelintuure: Tuostapa vain kivenkolosta. Mitä sinä vollotat?
Camilla: Voi, minä olen niin onneton! Isäni meni valehtelemaan kuninkaalle, että minä muka osaan kehrätä oljesta kultalankaa, ja nyt kuningas vaatii minua näyttämään taitoni. Jos ei tuo olkikasa ole aamuun mennessä muuttunut kultalangaksi, kuningas surmauttaa sekä minut että isäni!
Tittelintuure (viekkaasti): Hmm, hmm… Minä tietysti osaisin kehrätä kultalankaa noista oljista…
Camilla: Osaatko? Voi, minä annan sinulle ihan mitä tahansa, jos autat minua!
Tittelintuure: Ihan mitä tahansa? Siis IHAN mitä tahansa?
Camilla: Varmasti annan. Minä lupaan!
Tittelintuure: Jos minä kehrään noista oljista kultalankaa ja sinä saat säilyttää henkesi ja pääset kuningattareksi, niin minä tulen vaatimaan sitten ajallaan palkkaani.
Camilla: Hyvä on, sovittu!
Kertoja: Niin ukkeli kävi työhön. Aamun sarastaessa oljet olivat muuttuneet kultalangaksi, ja juuri, kun oveen koputettiin, ukkeli katosi.
Camilla: Sisään.
Kalevi (apeasti): Hyvää huomenta, tyttörukka. Minä tulen… oih, mitä kummaa! Oljethan ovat muuttuneet kultalangaksi! Minä olin tulossa hakemaan teitä surmattavaksi, sillä en voinut kuvitellakaan, että joku oikeasti osaisi kehrätä oljista kultaa!
Camilla: Niin, se on kultalankaa nyt. Ihan niin kuin isäni lupasi.
Kuningas (tulee huoneeseen): Hyvää huomenta. Kas vain, minä huomaan, että isäsi on puhunut totta. Siinä tapauksessa minäkin pidän lupaukseni. Sinusta tulee minun puolisoni, ja isäsi saa muuttaa tänne linnaan myös.
Camilla: Kiitos. Mutta teidän on luvattava minulle, ettei minun enää ikinä tarvitse kehrätä kultaa oljista.
Kuningas: Minä lupaan.
(Kaikki poistuvat.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Niin kuningas nai Camillan. Häitä juhlittiin monta päivää, ja Camillan ja hänen isänsä elämä näytti muuttuvan kertaheitolla kaikeksi siksi, mistä he olivat aiemmin vain unelmoineet. Pian kuningas ja Camilla rakastuivat toisiinsa syvästi, ja he unohtivat, että mitään kultalankaa oli ikinä kehrättykään. Vuoden kuluttua heille syntyi pieni poika.
(Camilla tulee vauva sylissään hienoissa vaatteissa. Hän hyräilee vauvalle tuutulaulua.)
Camilla: Tuu, tuu, tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla… Ihana pikku vauvani, voi, kuinka hurjasti minä sinua rakastan. Kyllä isäsi ihmettelee, kun hän palaa matkaltaan, kuinka sinä olet taas kasvanut.
(Ukkeli hypähtää esiin ja kumartaa pilkallisesti.)
Tittelintuure: No niin, kuningatar. Minä olen tullut perimään saataviani.
Camilla: Mitä, kuka sinä olet? Mitä saatavia? Mene pois, lapsi pelästyy!
Tittelintuure: Ei taida rouva kuningatar muistaa, miten hän itkeä vollotti vuosi sitten tässä samassa tornissa, kun piti kehrätä oljista kultalankaa?
Camilla: Minä… kyllä muistan.
Tittelintuure: Ja sinähän lupasit minulle palkan, kun minä kehräsin sen kultalangan?
Camilla: Sinähän hävisit sitten, enkä pystynyt maksamaan mitään.
Tittelintuure: Minun piti ensin odottaa. Ja nyt minä olen odottanut tarpeeksi. Minä tulin vaatimaan itselleni palkaksi tuota lasta.
Camilla (alkaa itkeä): Voi ei, et sinä voi viedä minulta lastani! Hän on kallein aarteeni! Minä annan mitä tahansa muuta, kultaa, hopeaa, kruununi, jalokiveni! Mutta älä vie lastani!
Tittelintuure: Minulla on luolassani tarpeeksi kultaa ja jalokiviä. Lasta minulla ei ole.
Camilla: Anna armoa! Minä annan mitä tahansa muuta! Enkö minä mitenkään saata perua tuota lupausta? Minä olin silloin kuoleman oma ja lupasin mitä vain, jotta isä ja minä saisimme pitää henkemme.
Tittelintuure: No, minä voin antaa sinulle kolme päivää lisäaikaa, jotta saat hyvästellä lapsesi. Ja lupaan vaikka senkin, että jos arvaat minun nimeni, lupauksesi raukeaa ja saat pitää lapsen. Minä saavun kolmena iltana kysymään minun nimeäni, ja joka kerta saat arvata kolme kertaa.
Camilla: Miten ihmeessä voisin arvata sinun nimesi satojen nimien joukosta?
Tittelintuure: No, annan vinkin: se alkaa T:llä. Mietipä sitä! Minä tulen huomenillalla. Näkemiin!
(Tittelintuure menee pois. Camilla ja lapsi menevät pois.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Camilla mietti ankarasti koko päivän, mikä tuon pienen peikon nimi voisi olla. Illalla ukkeli ilmestyi hänen eteensä tornihuoneessa.
Tittelintuure: No niin. Minä tulin nyt (nauraa pilkallisesti). Mikähän minun nimeni mahtaa olla?
Camilla: Olisikohan se Tepsu?
Tittelintuure: Eipä olekaan! Toinen arvaus?
Camilla: No, jos se olisi Tyrkäs?
Tittelintuure (hihittää voitonriemuisesti): Ei, ei vieläkään oikein!
Camilla: Ehkäpä se on Tumppu?
Tittelintuure (hypähtelee innoissaan): Ei, ei ole sekään! Minä palaan taas huomenna, kuningatar. Vain kuusi arvausta jäljellä!
(Ukko häviää. Camilla painaa kasvonsa käsiinsä ja poistuu.)
_ _ _ _ _
(Camilla tulee sisään.)
Kertoja: Seuraavana iltana ukkeli palasi taas ja tapasi kuningattaren tornihuoneessa.
(Ukkeli hypähtää esiin.)
Tittelintuure: Kas niin, kuningatar, mahdatteko arvata tänä iltana minun nimeni?
Camilla: Minä luulen, että se voisi olla Töpö.
Tittelintuure: Eipä vain olekaan!
Camilla: Se taitaa olla Tallukka?
Tittelintuure (taputtaa käsiään): Ei ole sekään!
Camilla: No jos se olisikin Tenho?
Tittelintuure (purskahtaa nauruun): Ei ole, ei ole! Huomenna minä saan lapsen!
Camilla: Mutta minulla on vielä kolme arvausta jäljellä!
Tittelintuure: Ikinä ei kukaan arvaa nimeäni! Huomiseen, kuningatar! Hyvästelkääpä lapsenne ajoissa!
(Ukkeli häviää, ja Camilla alkaa itkeä.)
Camilla: Kalevi, tulehan tänne!
Kalevi: Niin, teidän armonne?
Camilla: Minulla on teille elintärkeä tehtävä. Teidän on heti lähdettävä matkaan ja tiedusteltava kaikkia T:llä alkavia nimiä. Minun on huomenna arvattava erään pahan peikon nimi, tai muuten se uhkaa meitä hirveällä teolla. Olen jo yrittänyt kaikenlaista, mikä voisi sopia pikkuiselle ukkelille, ja huomenna on viimeinen tilaisuuteni.
Kalevi: Hyvä on, kuningatar. Minä lähden heti matkaan ja palaan huomenna ennen auringonlaskua. Älkää huolehtiko, teidän armonne, kyllä Kalevi auttaa!
(Kalevi lähtee.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Kalevi kiersi koko päivän kuningaskuntaa ja kyseli ihmisiltä, mikä voisi olla ilkeän peikon nimi. Hän sai kaikenlaisia ehdotuksia, mutta mikään niistä ei tuntunut oikealta. Viimein, kun hän illansuussa oli palaamassa takaisin kuninkaanlinnaan erään metsän poikki, hän huomasi pikkuisen ukkelin tanssimassa nuotion ympärillä.
Tittelintuure: Hohhohhoo ja hahhahhaa, kohta lapsen tänne saan. Kuningatar ei arvaa lain, että Tittelintuure-nimen mä sain!
(Kalevi lähtee ja palaa nopeasti linnaan.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Illalla ukko ilmestyy taas kuningattarelle. Tämä odottaa jo hermostuneena.
Tittelintuure (hyväntuulisesti): No, kuningatar, mikähän on minun nimeni?
Camilla: Se on varmaankin Turso?
Tittelintuure (innokkaasti): Ei ole!
Camilla: No sitten se on ehkä Terho?
Tittelintuure (voitonriemuisena): Ei ole! Vielä viimeinen arvaus, ja sitten minä vien lapsen!
Camilla: No… Minä arvaan, että sinun nimesi on Tittelintuure.
Tittelintuure (huutaa raivoissaan): Mitä? Mitä? Miten tämä on mahdollista? Kuinka sinä olet saanut sen selville?
(Tittelintuure polkee jalkaa ja katoaa.)
Kertoja: Niin Tittelintuure katosi. Se oli niin kiukkuinen, että halkesi kahtia, eikä siitä sen koommin kuultu. Kuningas, kuningatar ja pikku prinssi saivat elää rauhassa törmäämättä enää ikinä peikkoihin.
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Kertoja
Camilla, köyhä tyttö
Camillan isä
Kuningas
Kalevi, palvelija
Tittelintuure, ilkeä pieni peikko
Kertoja: Olipa kerran kaukana täältä pieni kuningaskunta, jonka nuori kuningas etsi itselleen puolisoa. Tuossa valtakunnassa asui myös köyhä mutta kaunis neito, Camilla, isänsä kanssa. Eräänä päivänä Camillan isä tapasi heidän mökkinsä ohi kulkevan kuninkaan palvelijan, Kalevin.
Isä: Hoi, mies, pysähtykää!
Kalevi: Niin, herra?
Isä: Tehän olette kuninkaan palvelija?
Kalevi: Niin olen. Mitä sitten?
Isä: Viekää kuninkaalle viesti, että minun tyttäreni on kuvankaunis ja annan hänet kuninkaalle puolisoksi.
Kalevi (nauraa): Hölmö, ei kuningas tänne tule tyttöä kosimaan. Hänellä on hovissaan yltäkyllin kauniita naisia, joista valita puoliso.
Isä: Mutta enpä usko, että noista naisista on siihen, mihin minun tyttärestäni!
Kalevi: No, miksi teidän tyttärenne sitten olisi parempi kuin rikkaat ja hienot aatelisneidit?
Isä: Minun Camillani osaa kehrätä oljista kultalankaa!
Kalevi (kiinnostuneemmin): Niinkö? Sepä on oiva kyky köyhälle naiselle. No, voisinhan minä mainita hänestä kuninkaalle tänä iltana. Jos hän on kiinnostunut, minä tulen huomenna hakemaan tytärtänne.
(Kalevi menee. Camilla tulee pihaan.)
Camilla: Isä, kenen kanssa sinä juttelit?
Isä: Kuninkaan palvelijan vain. Kerroin hänelle, että sinä osaat kehrätä oljista kultaa.
Camilla: Mutta isä! Kuinka sinä saatoit sellaista valehdella? Enhän minä mitään sellaista osaa!
Isä: Viis siitä. Jos kuningas haluaa tavata sinut, sinä hurmaat hänet ilman mitään kultalankataitojakin, ja meidän loppuelämämme on turvattu.
Camilla: Voi isä, et olisi saanut valehdella. Mutta tuskinpa kuningas on silti kiinnostunut tällaisesta köyhästä tytöstä. Tulehan nyt, hernesoppa odottaa.
(Isä ja Camilla menevät sisään.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Mutta Camilla oli väärässä. Seuraavana päivänä Kalevi saapuu hakemaan tyttöä hoviin.
Kalevi (kolkuttaa oveen): Avatkaa! Minulla on käsky kuninkaalta!
Isä (avaa oven): No päivää! Kuningas oli sitten kiinnostunut minun kauniista tyttärestäni?
Kalevi: Kuningas on kiinnostunut tytöstä, joka osaa kehrätä kultalankaa. Kauneudesta viis.
Isä: Mikä onni hänelle, kun hän huomaa, että tyttö on vielä kauniskin. Camilla! Tulehan tänne!
(Camilla tulee ovelle.)
Camilla: Niin isä?
Isä: Tämä mies on nyt tullut hakemaan sinua kuninkaanlinnaan.
Camilla: Isä! Mutta enhän minä osaa…
Isä: Suu suppuun, tyttö. Muista olla viehättävä. Eikä mitään vastaväitteitä!
Camilla (allapäin): Hyvä on, isä. Hyvästi, isä.
(Camilla ja Kalevi lähtevät.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Kuninkaanlinnassa tyttöä jo odotettiin. Kuningas opasti tytön linnan torniin, jossa odotti rukki ja kasa olkia.
Kuningas: No niin, tyttö. Minä lupaan, että otan sinut vaimokseni, jos todella osaat kehrätä oljista kultalankaa. En minä kultalankaa niinkään tarvitse, mutta huijaria minä en ainakaan nai. Jos käy ilmi, että olet valehdellut päästäksesi minun suosiooni, minä heitän isäsi vankityrmään ja heitän sinut tornista alas.
Camilla (surullisena): Minä ymmärrän, teidän korkeutenne.
Kuningas: Sinulla on yö aikaa kehrätä. Aamulla minä tulen katsomaan, mitä olet saanut aikaan.
Camilla: Hyvä on, teidän korkeutenne.
(Kuningas lähtee. Camilla heittäytyy tuolille ja itkee.)
Camilla: Voi minua poloista! Ja voi isäraukkaa, joka tahtoi vain minun parastani! Nyt meidät hukka perii! Miten ihmeessä minä muka saisin kehrättyä oljista kultalankaa?
(Esiin hypähtää pieni ukkeli.)
Tittelintuure: Kas kas, mikäs tyttö se täällä parkuu?
Camilla: Hyvänen aika, mistä sinä siihen tupsahdit?
Tittelintuure: Tuostapa vain kivenkolosta. Mitä sinä vollotat?
Camilla: Voi, minä olen niin onneton! Isäni meni valehtelemaan kuninkaalle, että minä muka osaan kehrätä oljesta kultalankaa, ja nyt kuningas vaatii minua näyttämään taitoni. Jos ei tuo olkikasa ole aamuun mennessä muuttunut kultalangaksi, kuningas surmauttaa sekä minut että isäni!
Tittelintuure (viekkaasti): Hmm, hmm… Minä tietysti osaisin kehrätä kultalankaa noista oljista…
Camilla: Osaatko? Voi, minä annan sinulle ihan mitä tahansa, jos autat minua!
Tittelintuure: Ihan mitä tahansa? Siis IHAN mitä tahansa?
Camilla: Varmasti annan. Minä lupaan!
Tittelintuure: Jos minä kehrään noista oljista kultalankaa ja sinä saat säilyttää henkesi ja pääset kuningattareksi, niin minä tulen vaatimaan sitten ajallaan palkkaani.
Camilla: Hyvä on, sovittu!
Kertoja: Niin ukkeli kävi työhön. Aamun sarastaessa oljet olivat muuttuneet kultalangaksi, ja juuri, kun oveen koputettiin, ukkeli katosi.
Camilla: Sisään.
Kalevi (apeasti): Hyvää huomenta, tyttörukka. Minä tulen… oih, mitä kummaa! Oljethan ovat muuttuneet kultalangaksi! Minä olin tulossa hakemaan teitä surmattavaksi, sillä en voinut kuvitellakaan, että joku oikeasti osaisi kehrätä oljista kultaa!
Camilla: Niin, se on kultalankaa nyt. Ihan niin kuin isäni lupasi.
Kuningas (tulee huoneeseen): Hyvää huomenta. Kas vain, minä huomaan, että isäsi on puhunut totta. Siinä tapauksessa minäkin pidän lupaukseni. Sinusta tulee minun puolisoni, ja isäsi saa muuttaa tänne linnaan myös.
Camilla: Kiitos. Mutta teidän on luvattava minulle, ettei minun enää ikinä tarvitse kehrätä kultaa oljista.
Kuningas: Minä lupaan.
(Kaikki poistuvat.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Niin kuningas nai Camillan. Häitä juhlittiin monta päivää, ja Camillan ja hänen isänsä elämä näytti muuttuvan kertaheitolla kaikeksi siksi, mistä he olivat aiemmin vain unelmoineet. Pian kuningas ja Camilla rakastuivat toisiinsa syvästi, ja he unohtivat, että mitään kultalankaa oli ikinä kehrättykään. Vuoden kuluttua heille syntyi pieni poika.
(Camilla tulee vauva sylissään hienoissa vaatteissa. Hän hyräilee vauvalle tuutulaulua.)
Camilla: Tuu, tuu, tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla… Ihana pikku vauvani, voi, kuinka hurjasti minä sinua rakastan. Kyllä isäsi ihmettelee, kun hän palaa matkaltaan, kuinka sinä olet taas kasvanut.
(Ukkeli hypähtää esiin ja kumartaa pilkallisesti.)
Tittelintuure: No niin, kuningatar. Minä olen tullut perimään saataviani.
Camilla: Mitä, kuka sinä olet? Mitä saatavia? Mene pois, lapsi pelästyy!
Tittelintuure: Ei taida rouva kuningatar muistaa, miten hän itkeä vollotti vuosi sitten tässä samassa tornissa, kun piti kehrätä oljista kultalankaa?
Camilla: Minä… kyllä muistan.
Tittelintuure: Ja sinähän lupasit minulle palkan, kun minä kehräsin sen kultalangan?
Camilla: Sinähän hävisit sitten, enkä pystynyt maksamaan mitään.
Tittelintuure: Minun piti ensin odottaa. Ja nyt minä olen odottanut tarpeeksi. Minä tulin vaatimaan itselleni palkaksi tuota lasta.
Camilla (alkaa itkeä): Voi ei, et sinä voi viedä minulta lastani! Hän on kallein aarteeni! Minä annan mitä tahansa muuta, kultaa, hopeaa, kruununi, jalokiveni! Mutta älä vie lastani!
Tittelintuure: Minulla on luolassani tarpeeksi kultaa ja jalokiviä. Lasta minulla ei ole.
Camilla: Anna armoa! Minä annan mitä tahansa muuta! Enkö minä mitenkään saata perua tuota lupausta? Minä olin silloin kuoleman oma ja lupasin mitä vain, jotta isä ja minä saisimme pitää henkemme.
Tittelintuure: No, minä voin antaa sinulle kolme päivää lisäaikaa, jotta saat hyvästellä lapsesi. Ja lupaan vaikka senkin, että jos arvaat minun nimeni, lupauksesi raukeaa ja saat pitää lapsen. Minä saavun kolmena iltana kysymään minun nimeäni, ja joka kerta saat arvata kolme kertaa.
Camilla: Miten ihmeessä voisin arvata sinun nimesi satojen nimien joukosta?
Tittelintuure: No, annan vinkin: se alkaa T:llä. Mietipä sitä! Minä tulen huomenillalla. Näkemiin!
(Tittelintuure menee pois. Camilla ja lapsi menevät pois.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Camilla mietti ankarasti koko päivän, mikä tuon pienen peikon nimi voisi olla. Illalla ukkeli ilmestyi hänen eteensä tornihuoneessa.
Tittelintuure: No niin. Minä tulin nyt (nauraa pilkallisesti). Mikähän minun nimeni mahtaa olla?
Camilla: Olisikohan se Tepsu?
Tittelintuure: Eipä olekaan! Toinen arvaus?
Camilla: No, jos se olisi Tyrkäs?
Tittelintuure (hihittää voitonriemuisesti): Ei, ei vieläkään oikein!
Camilla: Ehkäpä se on Tumppu?
Tittelintuure (hypähtelee innoissaan): Ei, ei ole sekään! Minä palaan taas huomenna, kuningatar. Vain kuusi arvausta jäljellä!
(Ukko häviää. Camilla painaa kasvonsa käsiinsä ja poistuu.)
_ _ _ _ _
(Camilla tulee sisään.)
Kertoja: Seuraavana iltana ukkeli palasi taas ja tapasi kuningattaren tornihuoneessa.
(Ukkeli hypähtää esiin.)
Tittelintuure: Kas niin, kuningatar, mahdatteko arvata tänä iltana minun nimeni?
Camilla: Minä luulen, että se voisi olla Töpö.
Tittelintuure: Eipä vain olekaan!
Camilla: Se taitaa olla Tallukka?
Tittelintuure (taputtaa käsiään): Ei ole sekään!
Camilla: No jos se olisikin Tenho?
Tittelintuure (purskahtaa nauruun): Ei ole, ei ole! Huomenna minä saan lapsen!
Camilla: Mutta minulla on vielä kolme arvausta jäljellä!
Tittelintuure: Ikinä ei kukaan arvaa nimeäni! Huomiseen, kuningatar! Hyvästelkääpä lapsenne ajoissa!
(Ukkeli häviää, ja Camilla alkaa itkeä.)
Camilla: Kalevi, tulehan tänne!
Kalevi: Niin, teidän armonne?
Camilla: Minulla on teille elintärkeä tehtävä. Teidän on heti lähdettävä matkaan ja tiedusteltava kaikkia T:llä alkavia nimiä. Minun on huomenna arvattava erään pahan peikon nimi, tai muuten se uhkaa meitä hirveällä teolla. Olen jo yrittänyt kaikenlaista, mikä voisi sopia pikkuiselle ukkelille, ja huomenna on viimeinen tilaisuuteni.
Kalevi: Hyvä on, kuningatar. Minä lähden heti matkaan ja palaan huomenna ennen auringonlaskua. Älkää huolehtiko, teidän armonne, kyllä Kalevi auttaa!
(Kalevi lähtee.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Kalevi kiersi koko päivän kuningaskuntaa ja kyseli ihmisiltä, mikä voisi olla ilkeän peikon nimi. Hän sai kaikenlaisia ehdotuksia, mutta mikään niistä ei tuntunut oikealta. Viimein, kun hän illansuussa oli palaamassa takaisin kuninkaanlinnaan erään metsän poikki, hän huomasi pikkuisen ukkelin tanssimassa nuotion ympärillä.
Tittelintuure: Hohhohhoo ja hahhahhaa, kohta lapsen tänne saan. Kuningatar ei arvaa lain, että Tittelintuure-nimen mä sain!
(Kalevi lähtee ja palaa nopeasti linnaan.)
_ _ _ _ _
Kertoja: Illalla ukko ilmestyy taas kuningattarelle. Tämä odottaa jo hermostuneena.
Tittelintuure (hyväntuulisesti): No, kuningatar, mikähän on minun nimeni?
Camilla: Se on varmaankin Turso?
Tittelintuure (innokkaasti): Ei ole!
Camilla: No sitten se on ehkä Terho?
Tittelintuure (voitonriemuisena): Ei ole! Vielä viimeinen arvaus, ja sitten minä vien lapsen!
Camilla: No… Minä arvaan, että sinun nimesi on Tittelintuure.
Tittelintuure (huutaa raivoissaan): Mitä? Mitä? Miten tämä on mahdollista? Kuinka sinä olet saanut sen selville?
(Tittelintuure polkee jalkaa ja katoaa.)
Kertoja: Niin Tittelintuure katosi. Se oli niin kiukkuinen, että halkesi kahtia, eikä siitä sen koommin kuultu. Kuningas, kuningatar ja pikku prinssi saivat elää rauhassa törmäämättä enää ikinä peikkoihin.
POIKA, JOKA EI OSANNUT PELÄTÄ
Poika, joka ei osannut pelätä
NÄYTELMÄ ALFRED SMEDBERGIN SADUN POHJALTA
Henkilöt:
Kertoja
Teppo
Kaunokki, lehmä
Isä
Äiti
Lapsia
Korven rouva, vihreätukkainen noita
Hurtta, Takametsän susi
Otso, Takametsän karhu
Peikkoukko
Peikkoakka
(Kotipirtissä. Äiti kutoo sukkaa, isä lukee lehteä, vauva on kehdossa ja muut lapset leikkivät lattialla nukella, autolla ja legoilla.)
Kertoja: Asuipa kerran kauan sitten eräs perhe pienessä torpassa Takametsän laidalla. Perheessä oli isä, äiti ja kahdeksan lasta, joista vanhin oli kaksitoistavuotias Teppo. Rakas perheenjäsen oli myös Kaunokki, joka oli koko pitäjän paras lehmä. Se vietti päivänsä kartanon suuressa lehmihaassa, ja joka ilta auringon laskiessa se osasi tulla ihan itsekseen takaisin kotiin kenenkään hakematta. Mutta eräänä iltana se ei tullutkaan kotiin…
Isä (laskee lehden käsistään): Jaaha, äiti, jo alkaa maha murista. Jokos olisi iltapalan aika?
Äiti: Ohoh, siellähän onkin tullut hämärä. Minäpä alan laittaa teetä ja voileipiä. Onkohan Kaunokin kello pudonnut johonkin, kun en ole kuullut sitä tänä iltana?
Isä: Niin, en muuten minäkään ole kuullut Kaunokin tulevan kotiin. Menepäs Teppo katsomaan, onko Kaunokilla kaikki hyvin.
(Teppo menee. Äiti kattaa pöytää. Teppo tulee kiireesti takaisin.)
Teppo: Isä, isä, ei Kaunokkia näy missään!
Isä: Mitä, ei kai meidän Kaunokille ole käynyt mitään? Minäpä lähden kartanolle katsomaan, josko se Kaunokki olisi jäänyt sinne hakaan.
(Isä lähtee. Muu perhe käy pöytään. Sitten lapset menevät nukkumaan. Isä palaa.)
Isä: Vaimokulta, ei Kaunokkia näkynyt missään.
Äiti: Voi voi, miten meidän käy ilman Kaunokkia? Onkohan sen joku varastanut?
Isä: Ei kai meidän Kaunokkia, kaikkihan tietävät, että se on meidän ainoa lehmämme eikä meillä ole mitään muuta omaisuutta kuin se.
Äiti: Niin juuri, ei meillä ole mitään muuta. Nyt meidät hukka perii! Aamulla mennään tarkastamaan haka. Ehkä Kaunokki on vain erehtynyt kulkemaan metsään ja eksynyt sinne.
Isä: Niin juuri. Ei Kaunokille ole voinut sattua mitään pahaa. Nyt mennään nukkumaan, ja aamulla tutkitaan asiaa enemmän!
(Menevät maaten. Näyttämö pimentyy. Sitten valaistuu, ja perhe käy taas pöytään.)
Kertoja: Aamupalan jälkeen isä lähti vanhempien lasten kanssa lehmihakaan tutkimaan Kaunokin katoamista.
(Äiti ja osa lapsista jää kotiin. Isä ja neljä lasta menevät lehmihakaan.)
Isä: Katsokaa tarkkaan, näettekö Kaunokin jälkiä missään.
Teppo: Minä taidan erottaa tuolla savessa jotain sorkan jälkiä. Olisivatkohan ne Kaunokin?
2. lapsi: Ovat ne, niissä on tuo pieni lovi, joka Kaunokin sorkkaan tuli viime kesänä.
3. lapsi (vähän kauempaa): Ne jatkuvat tänne! Kaunokki on mennyt metsän suuntaan.
4. lapsi: Hui, mitä jälkiä täällä on? Tuollaisia suuria ja syviä, eivät ne ainakaan mitään suden jälkiä ole, tai ihmisenkään!
(Kaikki menevät katsomaan.)
Isä: Voi lapset, näyttää siltä, että Takametsän hirveä Peikko on vienyt Kaunokin!
2. lapsi (alkaa itkeä): Mikä semmoinen Peikko on? Minua pelottaa!
3. lapsi: Niin minuakin. Mennään isä jo kotiin.
4. lapsi: Eihän se Peikko syö meidän Kaunokkia, isi?
Isä: Kultaseni, emme me taida enää Kaunokkia nähdä. (Huokaisee.) Mennään vain kotiin.
(Menevät kotiin. Äiti on kattanut sillä välin pöydän.)
Isä: Rakas vaimo, Takametsän Peikko on vienyt Kaunokin. Meidän pitää ruveta säästämään uutta lehmää varten. Minun pitää ottaa toinenkin työ, ja sinun on kudottava ahkerasti, jotta saamme villasukkia ja paitoja myyntiinkin. Ja silti pitää juoda ainakin vuosi pelkkää vettä.
Äiti: Voi rakkaani. Kyllä me tästä selviämme. Teemme vain kovasti työtä, ja ehkä Teppo ja Tiina jo pääsisivät kartanoon apulaisiksi, vaikka kovin nuoriahan he vielä ovat.
Isä: Niin, se olisi helpotus. Tiukkaa tulee elättää kaikkia lapsia ilman Kaunokkia.
Teppo: Äiti ja isä, älkää surko. Minä menen Takametsään ja haen Kaunokin takaisin kotiin.
Isä: Mitä sinä poika puhut? Ei Takametsään voi mennä. Joka sinne menee, ei sieltä palaa.
Äiti: Niin, siellä on muitakin kuin peikkoja: ensiksikin vihreähiuksinen noita nimeltään Korven rouva, toiseksi pelottava suuri verenhimoinen susi Hurtta ja kolmanneksi Otso-karhu, joka syö sinut yhtenä suupalana. Ja vaikka sinä näistä vaaroista selviäisitkin, peikoista sinä et selviä. Peikkoukko ja Peikkoakka eivät ikinä anna Kaunokkia noin vain takaisin.
Teppo: Mutta jos minä pyydän kauniisti ja sanon, että me emme tule toimeen ilman Kaunokkia, niin sitten he ehkä antavat sen takaisin.
Isä: Hullutusta! Menetimme jo Kaunokin, sinua emme tahdo menettää.
Teppo: Mutta kannattaahan sitä kokeilla. Minä lupaan olla varovainen ja tulla takaisin kotiin.
Äiti: Hyvä on, lapsi. Emme kai me saa sinua muuttamaan mieltäsi kuitenkaan. Lupaa olla varovainen ja muista, että ystäviä saa vain tekemällä hyvää.
Teppo: Kyllä äiti. Minä lähden heti matkaan.
_ _ _ _ _
(Näyttämönä on metsä, jonka vasemmalla laidalla on puu, keskellä pensas ja oikealla laidalla vuorenonkalo.)
Kertoja: Teppo lähti matkaan. Hän kulki pelotta Takametsän uumeniin. Pian alkoi kuulua kiukustunutta kirkumista, ja Teppo kiiruhti ääntä kohti.
(Vihreätukkainen noita on jäänyt kiinni puunoksaan tukastaan.)
Teppo: Hyvää päivää, rouva. Näyttää siltä, että teidän tukkanne on jäänyt kiinni tuohon oksaan.
Korven rouva (yrittää repiä hiuksia irti): Senkin typerä kakara! Jahka minä pääsen tästä irti, minä taion sinut rupisammakoksi!
Teppo: Voi voi, rouva hyvä. Ettehän te nyt sellaista tekisi. Kylläpäs te näytätte tarttuneen tiukasti kiinni. Antakaahan, kun minä vähän autan.
(Teppo irrottaa noidan tukan oksasta.)
Korven rouva: Sinähän olet merkillinen poika, kun autat vihollistasi. Minä olen Korven rouva ja olin aikonut löylyttää sinut, mutta taidan jättää sen tekemättä.
Teppo: Oletpa sinä kiltti! Minä olen Teppo.
Korven rouva: Mitä sinä täällä Takametsässä teet?
Teppo: Minä tulin etsimään meidän Kaunokkiamme, jonka Peikko on ryöstänyt. Meillä on kahdeksan lasta ja vain yksi lehmä, tämä Kaunokki, emmekä me tule toimeen ilman sitä.
Korven rouva: Vai peikkojen luokse sinä olet menossa. Eipä sinua voi pelkuriksi haukkua. Täällä metsässä on paljon vaarallisia olentoja, etkä sinä tule toimeen niiden kanssa, ellet ymmärrä niiden kieltä. Minä annan sinulle taikayrttiä palkaksi siitä, että autoit minua.
(Korven rouva kaivaa taskuistaan korvatulpat ja antaa ne Tepolle.)
Korven rouva: Laita nämä korviisi, niin ymmärrät kaiken, mitä eläimet sanovat.
(Teppo laittaa tulpat korviin.)
Teppo: Kiitos, Korven rouva. Mutta minun on nyt jatkettava matkaa. Näkemiin.
Korven rouva: Näkemiin, poika.
(Teppo jatkaa matkaa. Korven rouva alkaa salaa seurata häntä.)
Kertoja: Teppo kulki eteenpäin iloisena aavistamatta lainkaan, että Korven rouva seurasi häntä. Kohta Teppo kuuli tuskaista ulvomista. Hän riensi paikalle ja näki suuren suden. Noidan taikayrttien ansiosta hän ymmärsi kaiken, mitä susi sanoi.
Hurtta: Auuuuuuuuu!
Teppo: Hyvää päivää, kiltti hauva. Onko sinulla joku hätänä?
Hurtta: Senkin ruipelo! Varo vain, minä hyökkään sinun kimppuusi!
(Hurtta aikoo hyökätä, mutta samassa sen tassuun sattuu taas, ja se ulvahtaa kivusta.)
Hurtta: Auuuh! Minun tassuparkaani!
Teppo: Voi sinua ressukkaa. Mikä sinun tassuusi on käynyt? Annahan, niin katson, mikä siinä on.
(Teppo tutkii tassua.)
Teppo: Ahaa, siihen on mennyt piikki tuosta pensaasta. No niin, nyt minä nyppäisin sen pois. Tassusi pitäisi olla taas ihan kunnossa.
Hurtta (koettaa tassuaan): Ah, tuntuupa hyvältä taas. Minä olen Hurtta, Takametsän veren-himoinen susi. Aioin puraista sinua korvaan, mutta kun autoit minua, en taidakaan tehdä sitä. Kuka sinä olet ja mitä sinä teet Takametsässä?
Teppo: Minä olen Teppo ja olen matkalla peikkojen luo hakemaan takaisin meidän Kaunokki-lehmäämme, jonka peikot ovat vieneet.
Hurtta: Se on kuule kamalaa hommaa se. Peikkojen kanssa ei ole leikkimistä. Mutta koska sinä paransit tassuni, tulen näyttämään sinulle tietä.
Teppo: Kiitos, kiltti Hurtta.
(Teppo ja Hurtta jatkavat yhdessä matkaa. Korven rouva seuraa taaempana.)
Kertoja: Hurtta ja Teppo vaelsivat yhä syvemmälle metsään. Lähellä he huomasivat suuren karhun, joka söi marjoja.
Hurtta: Tuota sinun täytyy kyllä väistää, sillä se ei sääli ihmisiä eikä eläimiä. Se on Otso, Takametsän vaarallinen karhu.
Teppo: Minusta se näyttää kyllä aika säyseältä nallelta, vaikka se onkin suuri ja karvainen karhu. Jatketaan vain matkaa.
(Karhu käännähtää ja huomaa Tepon ja Hurtan. Se nousee takajaloilleen uhkaavan näköisenä.)
Otso: Murrrh!
Teppo: Onpas sinulla valtavan kumea ääni! Minä olen Teppo, ja sinä olet ilmeisesti Otso.
Otso (levittelee etukäpäliään uhkaavasti): Ärrrh!
Teppo: On tosiaan mahtava ääni, nallekulta. Ja olet myös oikein reilu, kun haluat tervehtiä minua oikein kaksin käpälin.
(Karhu aikoo juuri huitaista Teppoa, kun Korven rouva ryntää piilostaan.)
Korven rouva: Tuohon poikaan sinä et koske! Hän ei ole niin kuin muut ihmiset!
Otso: Tämä ei kuulu sinulle, noita.
(Karhu avaa suunsa ihan ammolleen, ja samassa Korven rouva tunkee sinne oksan pystyyn.)
Otso (suu ammollaan avuttomana): Aa-aa-aa.
Teppo: Hyi sinua, Korven rouva. Ei noin saa ystävälle tehdä. Eihän tuo nallekarhu mitään pahaa minulle aikonut, halusi vain upottaa minut pehmeään halaukseensa. Odotahan, Otso, niin otan tuon oksan pois leukojesi välistä.
(Teppo yrittää hetken ja saa sitten oksan pois.)
Otso (hieroo leukojaan): Se oli reilusti tehty. Minä huomaan tosiaan, että sinä et ole kuten muut ihmiset, kun autat vihollistasi.
Teppo: Mutta ethän sinä ole minun viholliseni vaan ystäväni.
Otso: Mitä sinä teet näin syvällä Takametsässä?
Teppo: Olen menossa peikkojen luo hakemaan meidän lehmäämme. Peikot ryöstivät Kaunokin.
Otso: Onpas sinulla sisua. Taidankin tulla mukaasi. Ehkä voin olla jotenkin avuksi.
(Kaikki jatkavat matkaa vuoren luo. Luolan suulla on lohkareita.)
Otso: Tuossa on pieni kolo. Siitä voit ryömiä sisään. Ja jos tarvitset apua, huuda vain minua, niin tulen apuun.
Teppo: Kiitos, mutta tuskinpa minä apua tarvitsen.
(Teppo ryömii kolosta sisään.)
_ _ _ _ _
(Teppo saapuu tupaan, jossa ovat Peikkoukko, Peikkoakka, tulisija ja Kaunokki. Kaunokki ammuu tuntiessaan Tepon.)
Peikkoukko (möreällä äänellä): Kas kas, mikäs pikkumies se sieltä tulee?
Teppo: Hyvää päivää. Minä olen Teppo ja tulin hakemaan meidän Kaunokkiamme, joka on vahingossa joutunut tänne teidän luolaanne.
Peikkoukko: Vai vahingossa? Ihan tarkoituksella minä sen varastin. Minä ja muori tarvitsemme maitoa. Ja sinusta saamme nyt oivan paistin illallispöytään. Muori hoi, tulepas tekemään keittolientä.
Peikkoakka (höröttelee ilkeästi): Jo vain, jo vain. Maukasta lihasoppaa pikkulapsesta, sitä emme olekaan saaneet pitkään aikaan, ukkoseni!
Teppo: Ettehän te nyt minusta mitään keittoa tekisi. Enhän minä ole tehnyt teille mitään pahaa.
Peikkoukko: Luule mitä luulet.
(Peikkoukko alkaa raahata Teppoa väkisin pataa kohti. Kaunokki ammuu hätääntyneenä.)
Teppo: Otso tänne! Otso tänne!
(Otso viskelee luolan suulla olevan lohkareet pois, ja Korven rouva, Hurtta ja Otso juoksevat luolaan.)
Otso (takajaloillaan pelottavasti): MURRRRH!
(Peikkoukko päästää irti Teposta, joka juoksee Hurtan taakse piiloon. Hurtta ajaa muristen Peikkoakan pois näyttämöltä, ja Otso riepottaa Peikkoukon pois näyttämöltä. Korven rouva ottaa Kaunokin ja vie sen ulos. Teppo, Hurtta ja Otso menevät myös ulos.)
Korven rouva: No niin, Teppo, tässä on nyt sinun Kaunokkisi.
Teppo: Kiitos teille kaikille avusta. En minä olisi tainnut saada Kaunokkia sieltä yksinäni.
Otso: Se oli palvelus palveluksesta.
Teppo: Minun ja Kaunokin on aika palata kotiin. Äiti ja isä varmaan jo odottavat meitä.
Hurtta: Tuletko sinä katsomaan meitä uudestaan?
Otso: Niin, sinä olet kyllä tervetullut Takametsään takaisin koska vain.
Korven rouva: Peikoista ei taida täälläpäin enää olla haittaa.
Teppo: Kiitoksia, kyllä minä tulen teitä katsomaan. Näkemiin.
Otso, Hurtta ja Korven rouva: Näkemiin, näkemiin.
(Otso, Hurtta ja Korven rouva jäävät heiluttamaan, kun Teppo vie Kaunokkia kotiinpäin.)
Kertoja: Niin Teppo sai Kaunokin takaisin peikoilta. Kotona oltiin hyvin onnellisia, kun Teppo palasi turvallisesti lehmän kanssa kotiin. Peikot puolestaan pelästyivät niin paljon pikkupoikaa, joka ei lainkaan pelännyt heitä, että he päättivät muuttaa koko Takametsästä pois. Otso, Hurtta ja Korven rouva viettivät vielä monia hauskoja hetkiä Takametsässä yhdessä Tepon kanssa, vaikka kovin moni muu ei sinne ikinä uskaltautunutkaan.
NÄYTELMÄ ALFRED SMEDBERGIN SADUN POHJALTA
Henkilöt:
Kertoja
Teppo
Kaunokki, lehmä
Isä
Äiti
Lapsia
Korven rouva, vihreätukkainen noita
Hurtta, Takametsän susi
Otso, Takametsän karhu
Peikkoukko
Peikkoakka
(Kotipirtissä. Äiti kutoo sukkaa, isä lukee lehteä, vauva on kehdossa ja muut lapset leikkivät lattialla nukella, autolla ja legoilla.)
Kertoja: Asuipa kerran kauan sitten eräs perhe pienessä torpassa Takametsän laidalla. Perheessä oli isä, äiti ja kahdeksan lasta, joista vanhin oli kaksitoistavuotias Teppo. Rakas perheenjäsen oli myös Kaunokki, joka oli koko pitäjän paras lehmä. Se vietti päivänsä kartanon suuressa lehmihaassa, ja joka ilta auringon laskiessa se osasi tulla ihan itsekseen takaisin kotiin kenenkään hakematta. Mutta eräänä iltana se ei tullutkaan kotiin…
Isä (laskee lehden käsistään): Jaaha, äiti, jo alkaa maha murista. Jokos olisi iltapalan aika?
Äiti: Ohoh, siellähän onkin tullut hämärä. Minäpä alan laittaa teetä ja voileipiä. Onkohan Kaunokin kello pudonnut johonkin, kun en ole kuullut sitä tänä iltana?
Isä: Niin, en muuten minäkään ole kuullut Kaunokin tulevan kotiin. Menepäs Teppo katsomaan, onko Kaunokilla kaikki hyvin.
(Teppo menee. Äiti kattaa pöytää. Teppo tulee kiireesti takaisin.)
Teppo: Isä, isä, ei Kaunokkia näy missään!
Isä: Mitä, ei kai meidän Kaunokille ole käynyt mitään? Minäpä lähden kartanolle katsomaan, josko se Kaunokki olisi jäänyt sinne hakaan.
(Isä lähtee. Muu perhe käy pöytään. Sitten lapset menevät nukkumaan. Isä palaa.)
Isä: Vaimokulta, ei Kaunokkia näkynyt missään.
Äiti: Voi voi, miten meidän käy ilman Kaunokkia? Onkohan sen joku varastanut?
Isä: Ei kai meidän Kaunokkia, kaikkihan tietävät, että se on meidän ainoa lehmämme eikä meillä ole mitään muuta omaisuutta kuin se.
Äiti: Niin juuri, ei meillä ole mitään muuta. Nyt meidät hukka perii! Aamulla mennään tarkastamaan haka. Ehkä Kaunokki on vain erehtynyt kulkemaan metsään ja eksynyt sinne.
Isä: Niin juuri. Ei Kaunokille ole voinut sattua mitään pahaa. Nyt mennään nukkumaan, ja aamulla tutkitaan asiaa enemmän!
(Menevät maaten. Näyttämö pimentyy. Sitten valaistuu, ja perhe käy taas pöytään.)
Kertoja: Aamupalan jälkeen isä lähti vanhempien lasten kanssa lehmihakaan tutkimaan Kaunokin katoamista.
(Äiti ja osa lapsista jää kotiin. Isä ja neljä lasta menevät lehmihakaan.)
Isä: Katsokaa tarkkaan, näettekö Kaunokin jälkiä missään.
Teppo: Minä taidan erottaa tuolla savessa jotain sorkan jälkiä. Olisivatkohan ne Kaunokin?
2. lapsi: Ovat ne, niissä on tuo pieni lovi, joka Kaunokin sorkkaan tuli viime kesänä.
3. lapsi (vähän kauempaa): Ne jatkuvat tänne! Kaunokki on mennyt metsän suuntaan.
4. lapsi: Hui, mitä jälkiä täällä on? Tuollaisia suuria ja syviä, eivät ne ainakaan mitään suden jälkiä ole, tai ihmisenkään!
(Kaikki menevät katsomaan.)
Isä: Voi lapset, näyttää siltä, että Takametsän hirveä Peikko on vienyt Kaunokin!
2. lapsi (alkaa itkeä): Mikä semmoinen Peikko on? Minua pelottaa!
3. lapsi: Niin minuakin. Mennään isä jo kotiin.
4. lapsi: Eihän se Peikko syö meidän Kaunokkia, isi?
Isä: Kultaseni, emme me taida enää Kaunokkia nähdä. (Huokaisee.) Mennään vain kotiin.
(Menevät kotiin. Äiti on kattanut sillä välin pöydän.)
Isä: Rakas vaimo, Takametsän Peikko on vienyt Kaunokin. Meidän pitää ruveta säästämään uutta lehmää varten. Minun pitää ottaa toinenkin työ, ja sinun on kudottava ahkerasti, jotta saamme villasukkia ja paitoja myyntiinkin. Ja silti pitää juoda ainakin vuosi pelkkää vettä.
Äiti: Voi rakkaani. Kyllä me tästä selviämme. Teemme vain kovasti työtä, ja ehkä Teppo ja Tiina jo pääsisivät kartanoon apulaisiksi, vaikka kovin nuoriahan he vielä ovat.
Isä: Niin, se olisi helpotus. Tiukkaa tulee elättää kaikkia lapsia ilman Kaunokkia.
Teppo: Äiti ja isä, älkää surko. Minä menen Takametsään ja haen Kaunokin takaisin kotiin.
Isä: Mitä sinä poika puhut? Ei Takametsään voi mennä. Joka sinne menee, ei sieltä palaa.
Äiti: Niin, siellä on muitakin kuin peikkoja: ensiksikin vihreähiuksinen noita nimeltään Korven rouva, toiseksi pelottava suuri verenhimoinen susi Hurtta ja kolmanneksi Otso-karhu, joka syö sinut yhtenä suupalana. Ja vaikka sinä näistä vaaroista selviäisitkin, peikoista sinä et selviä. Peikkoukko ja Peikkoakka eivät ikinä anna Kaunokkia noin vain takaisin.
Teppo: Mutta jos minä pyydän kauniisti ja sanon, että me emme tule toimeen ilman Kaunokkia, niin sitten he ehkä antavat sen takaisin.
Isä: Hullutusta! Menetimme jo Kaunokin, sinua emme tahdo menettää.
Teppo: Mutta kannattaahan sitä kokeilla. Minä lupaan olla varovainen ja tulla takaisin kotiin.
Äiti: Hyvä on, lapsi. Emme kai me saa sinua muuttamaan mieltäsi kuitenkaan. Lupaa olla varovainen ja muista, että ystäviä saa vain tekemällä hyvää.
Teppo: Kyllä äiti. Minä lähden heti matkaan.
_ _ _ _ _
(Näyttämönä on metsä, jonka vasemmalla laidalla on puu, keskellä pensas ja oikealla laidalla vuorenonkalo.)
Kertoja: Teppo lähti matkaan. Hän kulki pelotta Takametsän uumeniin. Pian alkoi kuulua kiukustunutta kirkumista, ja Teppo kiiruhti ääntä kohti.
(Vihreätukkainen noita on jäänyt kiinni puunoksaan tukastaan.)
Teppo: Hyvää päivää, rouva. Näyttää siltä, että teidän tukkanne on jäänyt kiinni tuohon oksaan.
Korven rouva (yrittää repiä hiuksia irti): Senkin typerä kakara! Jahka minä pääsen tästä irti, minä taion sinut rupisammakoksi!
Teppo: Voi voi, rouva hyvä. Ettehän te nyt sellaista tekisi. Kylläpäs te näytätte tarttuneen tiukasti kiinni. Antakaahan, kun minä vähän autan.
(Teppo irrottaa noidan tukan oksasta.)
Korven rouva: Sinähän olet merkillinen poika, kun autat vihollistasi. Minä olen Korven rouva ja olin aikonut löylyttää sinut, mutta taidan jättää sen tekemättä.
Teppo: Oletpa sinä kiltti! Minä olen Teppo.
Korven rouva: Mitä sinä täällä Takametsässä teet?
Teppo: Minä tulin etsimään meidän Kaunokkiamme, jonka Peikko on ryöstänyt. Meillä on kahdeksan lasta ja vain yksi lehmä, tämä Kaunokki, emmekä me tule toimeen ilman sitä.
Korven rouva: Vai peikkojen luokse sinä olet menossa. Eipä sinua voi pelkuriksi haukkua. Täällä metsässä on paljon vaarallisia olentoja, etkä sinä tule toimeen niiden kanssa, ellet ymmärrä niiden kieltä. Minä annan sinulle taikayrttiä palkaksi siitä, että autoit minua.
(Korven rouva kaivaa taskuistaan korvatulpat ja antaa ne Tepolle.)
Korven rouva: Laita nämä korviisi, niin ymmärrät kaiken, mitä eläimet sanovat.
(Teppo laittaa tulpat korviin.)
Teppo: Kiitos, Korven rouva. Mutta minun on nyt jatkettava matkaa. Näkemiin.
Korven rouva: Näkemiin, poika.
(Teppo jatkaa matkaa. Korven rouva alkaa salaa seurata häntä.)
Kertoja: Teppo kulki eteenpäin iloisena aavistamatta lainkaan, että Korven rouva seurasi häntä. Kohta Teppo kuuli tuskaista ulvomista. Hän riensi paikalle ja näki suuren suden. Noidan taikayrttien ansiosta hän ymmärsi kaiken, mitä susi sanoi.
Hurtta: Auuuuuuuuu!
Teppo: Hyvää päivää, kiltti hauva. Onko sinulla joku hätänä?
Hurtta: Senkin ruipelo! Varo vain, minä hyökkään sinun kimppuusi!
(Hurtta aikoo hyökätä, mutta samassa sen tassuun sattuu taas, ja se ulvahtaa kivusta.)
Hurtta: Auuuh! Minun tassuparkaani!
Teppo: Voi sinua ressukkaa. Mikä sinun tassuusi on käynyt? Annahan, niin katson, mikä siinä on.
(Teppo tutkii tassua.)
Teppo: Ahaa, siihen on mennyt piikki tuosta pensaasta. No niin, nyt minä nyppäisin sen pois. Tassusi pitäisi olla taas ihan kunnossa.
Hurtta (koettaa tassuaan): Ah, tuntuupa hyvältä taas. Minä olen Hurtta, Takametsän veren-himoinen susi. Aioin puraista sinua korvaan, mutta kun autoit minua, en taidakaan tehdä sitä. Kuka sinä olet ja mitä sinä teet Takametsässä?
Teppo: Minä olen Teppo ja olen matkalla peikkojen luo hakemaan takaisin meidän Kaunokki-lehmäämme, jonka peikot ovat vieneet.
Hurtta: Se on kuule kamalaa hommaa se. Peikkojen kanssa ei ole leikkimistä. Mutta koska sinä paransit tassuni, tulen näyttämään sinulle tietä.
Teppo: Kiitos, kiltti Hurtta.
(Teppo ja Hurtta jatkavat yhdessä matkaa. Korven rouva seuraa taaempana.)
Kertoja: Hurtta ja Teppo vaelsivat yhä syvemmälle metsään. Lähellä he huomasivat suuren karhun, joka söi marjoja.
Hurtta: Tuota sinun täytyy kyllä väistää, sillä se ei sääli ihmisiä eikä eläimiä. Se on Otso, Takametsän vaarallinen karhu.
Teppo: Minusta se näyttää kyllä aika säyseältä nallelta, vaikka se onkin suuri ja karvainen karhu. Jatketaan vain matkaa.
(Karhu käännähtää ja huomaa Tepon ja Hurtan. Se nousee takajaloilleen uhkaavan näköisenä.)
Otso: Murrrh!
Teppo: Onpas sinulla valtavan kumea ääni! Minä olen Teppo, ja sinä olet ilmeisesti Otso.
Otso (levittelee etukäpäliään uhkaavasti): Ärrrh!
Teppo: On tosiaan mahtava ääni, nallekulta. Ja olet myös oikein reilu, kun haluat tervehtiä minua oikein kaksin käpälin.
(Karhu aikoo juuri huitaista Teppoa, kun Korven rouva ryntää piilostaan.)
Korven rouva: Tuohon poikaan sinä et koske! Hän ei ole niin kuin muut ihmiset!
Otso: Tämä ei kuulu sinulle, noita.
(Karhu avaa suunsa ihan ammolleen, ja samassa Korven rouva tunkee sinne oksan pystyyn.)
Otso (suu ammollaan avuttomana): Aa-aa-aa.
Teppo: Hyi sinua, Korven rouva. Ei noin saa ystävälle tehdä. Eihän tuo nallekarhu mitään pahaa minulle aikonut, halusi vain upottaa minut pehmeään halaukseensa. Odotahan, Otso, niin otan tuon oksan pois leukojesi välistä.
(Teppo yrittää hetken ja saa sitten oksan pois.)
Otso (hieroo leukojaan): Se oli reilusti tehty. Minä huomaan tosiaan, että sinä et ole kuten muut ihmiset, kun autat vihollistasi.
Teppo: Mutta ethän sinä ole minun viholliseni vaan ystäväni.
Otso: Mitä sinä teet näin syvällä Takametsässä?
Teppo: Olen menossa peikkojen luo hakemaan meidän lehmäämme. Peikot ryöstivät Kaunokin.
Otso: Onpas sinulla sisua. Taidankin tulla mukaasi. Ehkä voin olla jotenkin avuksi.
(Kaikki jatkavat matkaa vuoren luo. Luolan suulla on lohkareita.)
Otso: Tuossa on pieni kolo. Siitä voit ryömiä sisään. Ja jos tarvitset apua, huuda vain minua, niin tulen apuun.
Teppo: Kiitos, mutta tuskinpa minä apua tarvitsen.
(Teppo ryömii kolosta sisään.)
_ _ _ _ _
(Teppo saapuu tupaan, jossa ovat Peikkoukko, Peikkoakka, tulisija ja Kaunokki. Kaunokki ammuu tuntiessaan Tepon.)
Peikkoukko (möreällä äänellä): Kas kas, mikäs pikkumies se sieltä tulee?
Teppo: Hyvää päivää. Minä olen Teppo ja tulin hakemaan meidän Kaunokkiamme, joka on vahingossa joutunut tänne teidän luolaanne.
Peikkoukko: Vai vahingossa? Ihan tarkoituksella minä sen varastin. Minä ja muori tarvitsemme maitoa. Ja sinusta saamme nyt oivan paistin illallispöytään. Muori hoi, tulepas tekemään keittolientä.
Peikkoakka (höröttelee ilkeästi): Jo vain, jo vain. Maukasta lihasoppaa pikkulapsesta, sitä emme olekaan saaneet pitkään aikaan, ukkoseni!
Teppo: Ettehän te nyt minusta mitään keittoa tekisi. Enhän minä ole tehnyt teille mitään pahaa.
Peikkoukko: Luule mitä luulet.
(Peikkoukko alkaa raahata Teppoa väkisin pataa kohti. Kaunokki ammuu hätääntyneenä.)
Teppo: Otso tänne! Otso tänne!
(Otso viskelee luolan suulla olevan lohkareet pois, ja Korven rouva, Hurtta ja Otso juoksevat luolaan.)
Otso (takajaloillaan pelottavasti): MURRRRH!
(Peikkoukko päästää irti Teposta, joka juoksee Hurtan taakse piiloon. Hurtta ajaa muristen Peikkoakan pois näyttämöltä, ja Otso riepottaa Peikkoukon pois näyttämöltä. Korven rouva ottaa Kaunokin ja vie sen ulos. Teppo, Hurtta ja Otso menevät myös ulos.)
Korven rouva: No niin, Teppo, tässä on nyt sinun Kaunokkisi.
Teppo: Kiitos teille kaikille avusta. En minä olisi tainnut saada Kaunokkia sieltä yksinäni.
Otso: Se oli palvelus palveluksesta.
Teppo: Minun ja Kaunokin on aika palata kotiin. Äiti ja isä varmaan jo odottavat meitä.
Hurtta: Tuletko sinä katsomaan meitä uudestaan?
Otso: Niin, sinä olet kyllä tervetullut Takametsään takaisin koska vain.
Korven rouva: Peikoista ei taida täälläpäin enää olla haittaa.
Teppo: Kiitoksia, kyllä minä tulen teitä katsomaan. Näkemiin.
Otso, Hurtta ja Korven rouva: Näkemiin, näkemiin.
(Otso, Hurtta ja Korven rouva jäävät heiluttamaan, kun Teppo vie Kaunokkia kotiinpäin.)
Kertoja: Niin Teppo sai Kaunokin takaisin peikoilta. Kotona oltiin hyvin onnellisia, kun Teppo palasi turvallisesti lehmän kanssa kotiin. Peikot puolestaan pelästyivät niin paljon pikkupoikaa, joka ei lainkaan pelännyt heitä, että he päättivät muuttaa koko Takametsästä pois. Otso, Hurtta ja Korven rouva viettivät vielä monia hauskoja hetkiä Takametsässä yhdessä Tepon kanssa, vaikka kovin moni muu ei sinne ikinä uskaltautunutkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)