Hannu ja Kerttu
NÄYTELMÄ KANSANSADUN POHJALTA
Henkilöt:
Hannu
Kerttu
Isä
Äiti
Noita
(Kotona isä ja äiti keskustelevat suruissaan. Hannu ja Kerttu kuuntelevat sattumalta ikkunan luona.)
Isä: Pelkäänpä, rakkaani, ettei meillä ole enää varaa ruokkia lapsiamme.
Äiti (nyyhkyttäen): Voi ei, en kestä sitä!
Isä (huokaisten raskaasti): Kyllä se niin on. Meidän on luovuttava lapsistamme.
Äiti: Vie heidät metsään ja jätä sinne. Ehkä he selviytyvät marjoilla kesän yli, kunnes saamme taas satoa.
Isä: Hyvä on. Minä vien heidät jo tänä iltana.
(Kerttu purskahtaa itkemään ikkunan takana.)
Hannu: Älä sure, siskoni. Minäpä tiedän keinon, jolla löydämme takaisin kotiin.
(Hannu alkaa kerätä valkoisia kiviä.)
Isä: Hannu ja Kerttu! Missä te olette? Mennäänpä metsäretkelle, poimitaan äidille vähän valkovuokkoja.
(Lähtevät metsään. Hannu tiputtelee kiviä matkan varrelle. Metsässä isä osoittaa lapsille kukkia maassa ja hiippailee pois. Lapset alkavat poimia kukkia.)
Kerttu: Voi Hannu, isä ei ole enää täällä. Mitä me nyt teemme? Emme ikinä löydä kotiin!
Hannu: Kuulehan, Kerttu! Minähän sanoin, että hommaan meidät kotiin täältä, ja niin minä aion tehdä. Minä ripottelin matkan varrelle valkoisia kiviä. Kun seuraamme niitä, löydämme kotiin.
(Lapset alkavat etsiä valkoisia kiviä ja löytävät lopulta kotiin. Äiti ryntää halaamaan heitä.)
Kerttu: Äiti, tässä on sinulle kukkia!
Äiti: Rakkaat lapseni! Luulin jo, etten enää ikinä näkisi teitä!
Kerttu: Mutta miksi ihmeessä niin luulit, äiti?
Äiti: No kun isä tuli yksin kotiin… ajattelin, että olette ehkä eksyneet metsään.
Kerttu: Emme me eksyneet. Hannu oli merkinnyt tien valkoisilla kivillä. Katso, niitä on näin paljon, taskut ihan täynnä!
Hannu (suhahtaen): Kerttu! Ole hiljaa!
Isä: Vai niin sinä Hannu teit! Annapas tänne ne kivet. Ja nyt nukkumaan. (Lapset menevät.) Kuulehan, vaimoni, minun on vietävä heidät aamulla uudelleen metsään.
Äiti: Minä tiedän. Voi, kuinka sydämeni onkaan raskas.
(Menevät nukkumaan.)
_ _ _ _ _
(Aamulla kaikki heräävät ja syövät aamupuuroa.)
Isä: No niin, lapset. Lähdetään taas metsään. Äiti tarvitsee kanervaa ja sammalta lankojen värjäämiseen.
Kerttu (Hannulle): Emme ehdi mitenkään kerätä uusia kiviä. Mitä me nyt teemme?
Hannu: Otetaan tästä leivät ja murustellaan niitä matkan varrelle.
(Ottavat leivät. Lähtevät matkaan. Lapset murustavat leipää matkalle. Isä näyttää sammalia ja lasten kääntyessä lähtee taas hiljaa pois.)
Hannu: No niin, Kerttu. Nyt meidän tarvitsee vain etsiä leivänmurusia.
Kerttu: Selvä. Tuolla on yksi.
Hannu: Ja tuolla toinen.
Kerttu: Missä niitä sitten on? En näe enää yhtään.
Hannu: Voi ei, katso, lintu nokkii murut pois! Nyt emme pysty löytämään tietä kotiin!
(Itkevät hetken.)
Kerttu: Ei kai meidän auta muu kuin yrittää löytää tie omin päin. Mihin suuntaan lähdemme, veli?
Hannu: Lähdetään tänne. Luulen, että koti on täälläpäin.
Kerttu: Mutta minä luulen, että se on tuolla.
Hannu: Höh, eipä ole. Tuolla se on, usko minua, minä olen vanhempi.
Kerttu: Hyvä on.
(Lähtevät kodista poispäin.)
_ _ _ _ _
(Lapset kulkevat hitaasti ja väsyneesti.)
Kerttu: Hannu, minä en jaksa enää kauan. Me olemme kulkeneet tuntikausia. Minulla on kamala nälkä.
Hannu: Niin minullakin. Minä luulen kuulevani solinaa. Varmaan tuon mutkan jälkeen on puro. Mennään sinne juomaan ja levähtämään.
(Kiertävät mutkan ja näkevät noidan talon.)
Kerttu: Katso, Hannu, kuinka omituinen talo! Sehän on tehty herkuista! Minäpä maistan tuota makkaraa tuossa ikkunanpielessä.
Hannu: Ja minä isken hampaani tuohon juustokimpaleeseen tuossa nurkassa!
(Ahmivat ja herkuttelevat onnellisen näköisenä. Noita saapuu pihalle.)
Noita (kirkuu kiukkuisesti): Mitä te teette? Millä oikeudella te syötte minun taloani? MINUN! Tätä te saatte vielä katua!
(Noita ottaa heidät kiinni ja vie taloonsa. Noita sulkee Hannun häkkiin ja sitoo Kertun käteen köyden.)
Noita: Tuossa on luuta, alahan siivota. (Kerttu alkaa luutia lattiaa.) Herkkuja te saatte kohta mahan täydeltä. Sitten kun olette pulskia pikku palleroita, pääsette kylpemään. Nimittäin keittopataan!
Kerttu: Aiotko sinä syödä meidät?
Noita (käkättäen): Tietysti aion. Mikään ei voita rasvaista mukulasoppaa! Mutta vielä te olette liian laihoja. Taidanpa kutsua muitakin sopalle, pikkulasten reisiluista maksetaan hyvät rahat.
(Noita ottaa esiin arkkunsa.)
Noita: Sitten kun on syöty, sinä saat kiillottaa kultarahani.
(Kerttu siivoaa loppuun ja antaa luudan takaisin.)
Noita: Ja nyt sinun pitää laittaa uuniin lisää puita. Valkea alkaa muuten hiipua, ja täytyy tehdä kunnon ruokaa, jotta te lihotte oikein lihaviksi.
Kerttu (yrittää muka avata uunin luukkua): En minä saa uunin luukkua auki itse.
Noita: Höh, näin se avataan.
(Kerttu puskee noidan uuniin ja sulkee luukun. Noita kiljuu uunissa. Sitten ääni vaimenee.)
Hannu: Tule auttamaan minut pois täältä, Kerttu.
Kerttu: Tulen tulen. Ja sitten otamme koko kulta-aarteen mukaan ja viemme sen kotiin.
(Kerttu päästää Hannun irti. He ottavat aarteen mukaan ja lähtevät pois.)
_ _ _ _ _
(Kotona äiti ja isä istuvat itkemässä.)
Äiti: Ei meidän olisi pitänyt tehdä sitä!
Isä: Ei niin. Kyllä me olisimme jotenkin pärjänneet. Mutta nyt emme enää ikinä näe lapsiamme. Voi meitä kurjia, kun teimme sellaisen teon.
(Lapset tulevat sisään kantaen arkkua.)
Kerttu: Äiti, isä, me tulimme kotiin.
Hannu: Ja meillä on aarre!
Äiti (halaa Kerttua): Voi rakas tyttäreni, te olette meidän kallein aarteemme!
Isä: Antakaa anteeksi, lapset. Emme enää koskaan luovu teistä.
Hannu: Ei se mitään, isä. Mehän selvisimme takaisin kotiin.
Isä (taputtaa Hannua selkään): Eikä teidän enää ikinä tarvitse pelätä, että me hylkäisimme teidät metsään!
